Perhe kasvaa

Työkuukaudet kuluivat nopeasti. Menin perhepäivähoitajakurssille, vaikka anoppi olikin melko kauhuissaan siitä, että Esikoinen olisi joka viikko kaksi iltaa isänsä kanssa. Kyllä minuakin huoletti, mutta isä osasi hoitaa lastaan jos halusi. Aina ei halunnut. Itkua hän ei sietänyt ollenkaan, se pelotti. Hänen mielestään se oli lapsen taholta hänen tahallista ärsyttämistään ja kiusantekoa.

Toinen odotus oli helpompaa kuin ensimmäinen. Emme ehtineet keskittyä siihen niin paljon, kun esikoinen vaati oman huomionsa ja lisäsi ohjelmaa elämäämme.

Töihin olin sanonut, että jään kokonaan pois, enkä enää palaa toisen lapsen synnyttyä töihin. Pomohan ei siitä pitänyt ja näytti sen töissä syrjimisenä ja ohikatsomisina päivittäin. Sekin rasitti ja apeutti mieltä. 

 Iltaisin oli usein käsittämätön paha olo, jolle en keksinyt syytä. Laitoin sen väsymyksen piikkiin. Reilun vuoden sisään kaksi vauvaa. Olin niin onnellinen ensimmäisestä pienestä tuhisijasta, joka muuttui päivittäin ja oppi uusia asioita. Eksä kyseenalaisti vauvan hoitoani kaiken aikaa, mutta luulin osaavani olla välittämättä siitä. Olin niin varma siitä, että olin oikeassa. Äidin ja neuvolan ohjeet, oma maalaisjärki, niiden pohjalta se, mikä parhaalta ja oikeimmalta tuntui. Alitajuntaan kait kuitenkin jäi kalvamaan epäilys, joka aiheutti pahaa oloa.

Toinen lapsi syntyi ja tuntui hymyillään valloittavan koko suvun. Esikoinen oli vähän mustasukkainen, mutta päivät sujuivat lasten kanssa oikein mukavasti. Anoppi piipahti päivittäin pukemassa Esikoisen ulkoilua varten. Samalla juttelimme ummet ja lammet, ystävystyimme. Eksälle se ei sopinut ja anopin kanssa opimme aika pian peittämään käyntien jäljet enkä iltaisin iloinnut näkyvästi, että mummu on kiinnostunut lastenlastensa kasvamisesta.

Eksän mustasukkaisuus toista lasta kohtaan ei ollut yhtä voimakasta kuin ensimmäistä kohtaan. Elämä ei silti ollut helppoa. Joskus jäi jokin kotityö tekemättä, jokin lelu korjaamatta tai muuta vastaavaa. Ikkunoitakaan en jaksanut tai ehtinyt pestä joka viikko, kodin sentään, vaikka välillä olikin vaikeuksia löytää lastenhoidolta jokin rako, jolloin sain vietyä matot pihalle. Ne olivat huonoja asioita ja niistä minua ”koulutettiin” ilkein lausein tämän tästä. Kaikki piti kuitenkin olla tiptop, kun Eksä saapui töistä epämääräisiin aikoihin. Joskus neljältä, joskus muutaman tunnin myöhemmin. Ruoka piti olla vastavalmistunutta ja lasten hiljaa ja iloisia. Sattumalta joskus meni ihan nappiin, mutta aika usein ei.

Välillä Eksä kiukutteli ja itki. Töissä oli tapahtunut jotain? Ei. Kotona? Ei. Koitin selvitellä syitä, lohduttaa, mutta se vain pahensi asiaa. Tilanteet loppuivat aina kiivaaseen purkaukseen, etten naisena osaa auttaa häntä eikä hänen paha olonsa oikeastaan edes kuulu minulle ja kun en kerta osaa auttaa, niin ennemmin tai myöhemmin hän kyllä selviää pahasta olostaan ihan ilman minuakin.

Viikonlopun illat kuluivat vahvassa humalassa, toisinaan joku ilta viikollakin, seuraavat päivät kuluivat hiljaisina krapulassa. Humalan kuuli koko talo, kun stereot soivat täysillä Eksän sammumiseen asti. Krapulapäivinä pienetkin äänet olivat liian kovia hänen kuultavikseen. Juomisen syy oli aina minussa. Joskus kuulin, että ennakoivastikin – ennen kuin olimme edes tutustuneet. Puheet olivat välillä niin absurdeja, ettei ollut vaikea päätellä jollakulla olevan todellisuudentaju hakoteillä.

En ymmärtänyt vielä vuosiin, että avioliittoomme ongelma ei ollut pelkästään minussa, vaikka siitä kuulinkin päivittäin. Eniten elämäämme haittasi aviomies, joka osalta tunne-elämäänsä oli jäänyt alle kolmivuotiaan tasolle.

Ihmisen omnipotenssi – kaikkivoipaisuus on suurimmillaan vuoden puolentoista iässä ja alkaa noin kolmivuotiaana hävitä. Sen tilalle kehittyy todellisuudentaju. Narsisteilla omnipatia jää valtaan. Seikka, joka ei näy päällepäin ja harvoin tulee esiin lyhyissä tapaamisissa. He ovat charmikkaita, luotettavia ja vaikuttavat useimmiten älykkäiltä.

Eksä sai elämän tuntumaan siltä, että hän on kokemallemme arjelle turvakuori pahaa maailmaa vastaan. Sen kuoren sisällä hän toisaalta nosti minut jalustalle ja toisaalla nakersi jatkuvasti pienemmäksi. Lapset kuluttivat voimia, ja aloin vähitellen olla vastustuskyvytön kaikelle sille, joka imi minua tyhjäksi. Eksä sai koko ajan lisää nujerrusvaltaa.

 

Sinkoilua

Hyviä päiviä. Huonoja päiviä. Parisuhteemme tuntui olevan kuin pallo, joka sinkoili kovaa vauhtia lattiasta kattoon, mutta ei juuri koskaan rauhoittunut olemaan. Eksä tuntui olevan täynnä rakkautta ja kohta täynnä vihaa, ylitsepursuavaa iloa tai kaiken synkentävää alakuloa. Kaikesta sain moitteet. En osannut rakastaa enkä vastaanottaa rakkautta, vihan ja kiukun tunteet minulle ei ollut enää sallittujakaan. En osannut olla iloinen silloin kuin piti enkä siitä mistä olisi pitänyt olla, alakulo ei ollut hyväksyttyä. Eksähän oli järjestänyt elämäni hyväksi, miksi ja millä oikeudella siis murjottaisin.
Jos koetin lohduttaa Eksän pahaa oloa, hän alkoi hokea, etten voi ymmärtää. Yritin saada häntä avautumaan harmiensa syistä, mutta ”ei nyt, et ymmärrä, joskus sit puhun kaiken”. Aikansa sätittyään ja moitittuaan, etten ymmärrä, Eksä nousi ylös, vaihtoi paikkaa ja sanoi, selviävänsä yksin, kun ei minusta ole lohduttajaksi. Hänen pitää aina selvitä yksin, mutta hänhän on vahva ja pärjää.
En siis osannut lohduttaa. Ei kukaan muukaan. Paitsi yksi nainen. Kuka hän oli ja oliko häntä koskaan ollut olemassakaan, ei varmistunut koskaan. Vai oliko hän sama nainen, jonka lapsen tarpeisiin Eksä lainasi välillä minultakin rahaa (kunnes tarve selvisi). Oliko Eksällä yhteinen lapsi jonkun muun kuin minun kanssa? Kysyin sitä suoraan, vastaus oli pitkä ja sekava ja niin ympäripyöreä, etten saanut asiasta selkoa. En silloin enkä myöhemminkään.

Yritin saada Eksää puhumaan muustakin kuin työstä – ihan kuten seurusteluaikana. Vai puhuimmeko me silloin. Ne alussa esiin tulleet asiat hän oli tyrmännyt jo moneen kertaan. Valheita? No, ei! Hän vain oli muuttanut mielipiteitään tai olin ollut tyhmä, kun olin ottanut tosissani hänen ääneen testaamiaan ajatuksia.
Olimmeko me oikeasti puhuneet seurusteluaikana. Kulttuurista, politiikasta, harrastuksista. Avioliitosta, lapsista, uskollisuudesta. Omista tunteistamme, siitä miten asiat koimme ja mitä halusimme. Olimme ja emme. Olimme puhuneet paljon, mutta oliko sanoilla ollut sisältöä. Oli kulttuurissa, politiikassa ja monessa muussa. Kun aloin sitä tarkemminmiettiä, niin itse olin ollut avoin kirja, mutta Eksä ei ollut omaa sisintään avannut. Hän oli kuin pronssipatsas, tyhjä kuori. Hän imi minusta kaiken eikä tuntunut koskaan saavan tarpeekseen. Tilaisuuden tullen hän käytti lyömäaseenaan sitä minkä olin kertonut. Mitä enemmän sillä sai sivallettua tunteitani tai itsetuntoani, sitä enemmän Eksä innostui. Kun pahoitin mieleni, hän manipuloi kerta toisensa jälkeen minut uskomaan, että olin ymmärtänyt väärin, mielikuvissani liioitellut sanottua tai olin keksinyt koko jutun mustamaalatakseni häntä.
Kerta toisensa jälkeen hän puhui itsensä valkoiseksi ja minut mustaksi ja koitti sen jälkeen lohdutella, että minullekin tulisi hyvä olo. Ei haitannut, vaikka olin taas mokannut koko jutun. Sain anteeksi, vaikka en ollut älynnytkään sitä pyytää. ???

Palasin töihin ja ilmoitin samalla jääväni kohta uudestaan äitiyslomalle ja sen jälkeen kokonaan kotiin. Maisemakonttorissa puhelut kuuluvat, vaikka kuinka yrittäisi puhua hiljaa tai kierrellä asioita kautta rantain. Toisella puolellani oli vanhan miehen työpöytä ja toisella nuoren. Aika ajoin jompikumpi kysyi, onko tuoreessa liitossani kaikki kohdallaan. Joo, on. Oli mitä oli, mitä se heille kuului! Ehkä olisin suhtautunut toisin, jos pöytänaapurit olisivat olleet naisia.
Olin miesvaltaisessa työpaikassa, tein töitä enimmäkseen miesparin kanssa, mutta kotona en voinut sanoa sanallakaan siitä, mitä heidän kanssaan oli ollut. Eksä halusi tietää päivistäni, mutta oli hyvin mustasukkainen. Jos vahingossa mainitsin miestyökaverin nimen, se merkitsi aina sitä, että minulla oli suhde hänen kanssaan tai ainakin haaveilin semmoisesta. Miksi muuten olisin ollut niin innoissani. ??? En ymmärtänyt.
Opin välttelemään työaiheita tai jos puhuin jotakin, vaihdoin työpariksi puheissa naisen, joka aloitti firmassa samana päivänä, kun palasin äitiyslomalta. Tunsin huonoa omaatuntoa, vaikka oikeastikin tein joitakin töitä kyseessä olevan naisen kanssa. Onneksi en olisi kauan töissä!

Esikoinen sai hoitopaikan samasta talosta, perhepäivähoitajalla – ylimääräisenä ja tilapäisenä. Paikka oli valmiiksi tuttu ja hän viihtyi siellä mainiosti alusta asti. Päiväni rutinoituivat töihin ja kotiin. Eksä jäi iltaisin pakollisiin edustusmenoihinsa ja joi perjantait ja lauantait kotona, yhä useammin arki-iltaisinkin. Toimittajan pitää juoda pää täyteen ja pukeutua huonosti, että vaikuttaa uskottavalta.
Eksä sinkoili lattiasta kattoon ja takaisin, mutta ei juuri koskaan mitään siltä väliltä. Hän ei sietänyt tavallista, rauhallista arkea.

Lapsen itku hermostutti Eksää. Siitä, paljonko itkua oli, olimme varsin eri mieltä. Varsinkin öisin yritin nousta nopeasti rauhottelemaan. Eksä ei noussut, mutta alkoi sättiä minua melkein heti itkun alettua. Torkahteli ja sätti. Vaikka lapsen kanssa jo nukuimme, mutta Eksä säpsähti unestaan, hän saattoi herättää minut jatkaakseen sättimistä itkuista ja huonosta hoitamisesta.

Eksä kylvetti Esikoista ja halusi vaihtaa vaippoja, luki ja leikki. Jonkun vaipanvaihdon yhteydessä Esikoinen alkoi huutaa täyttä kurkkua. Kun kysyin mikä hätänä, Eksä sanoi, ettei tiedä, lapsi vain alkoi huutaa. Tuliko taas kolhituksi? Ei, hän nyt ei tekisi pahaa kärpäsellekään! Kuinka voin semmoista kuvitellakaan! Ilkeä minä. Sillä kertaa sain syliini melko hankalan rauhoitettavan. Nukkumaan laittaessa selvisi itkun syy. Esikoisen olkapäässä oli isänsä verestävät hampaanjäljet. Ensin Eksä kielsi purreensa, mutta lopulta tunnusti, että lapsi oli pyllypesussa saanut jalkansa lavuaariin Ja hermohan siinä meni… Ääk… Ei voisi olla totta!
Aamulla puin lapselle kokohaalarin, että jäljet näkyvät ja minulla olisi todistaja, jos alkaa vastaavaa olla enemmän. Hoitaja ei aluksi uskonut, kun vastasin hänen kysymykseensä jälkien aiheuttajasta. Olin myös saanut neuvon, että kuvaan kaikki isän lapselleen tai minulle aiheuttamat jäljet. Hankalaa, kun ei ollut vielä digikameroita eikä asuntomme lähellä ollut paikkaa, jossa olisin kehittänyt kuvat. Eksä halusi viedä ja hakea filmit, hän poisti aina osan kuvista. Työkuvia, epäonnistuneita… milloin mitäkin. Pelkäsin, että salaa ottamani ja kehittämäni kuvat löytyvät. Minua inhotti salailu!

Ystävien kanssa

Olin ymmälläni asioiden muuttumisesta, kaipasin aikuista seuraa, kaipasin keskusteluja. Eksälle olin muuttunut vihkimisen myötä tyhmäksi ja minun mielipiteeni sai tyrmätä ennen kuin ehdin edes sanoa sanottavaani loppuun. Olin lueskellut hänen äitinsä tuomaa naistenlehteä ja sen jälkeen olin entistä typerämpi kana ja varmaan alkaisin suunnitella kaikenlaista hankaluutta hänen elämäänsä – niitähän naisenlehdet neuvovat sivutolkulla joka viikko ja tyhmistävät naisia ja kääntävät heitä puolisoitaan vastaan.

Aloin tutustua naapurin vuorotöissä olevaan rouvaan, mikä Eksän mielestä oli aika tavatonta ja turhaa, olihan meillä ainakin 30 vuoden ikäero. Minusta se ei ollut este juttelemiselle aidan yli ja joskus samassa pihassakin. Yhteisiä puheenaiheita tuntui riittävän ja sain nauraa jonkun aikuisen kanssa.
Eksä vihoitteli, kun tapailin harvakseltaan työkavereita tai hänen samassa talossa asuvia sukulaisiaan. Kuulin heistä ilkeitä kommentteja päivittäin ja kehotuksia pysyä erossa moisesta roskasakista. En ymmärtänyt miksi, koska minusta puheet eivät pitäneet paikkaansa ja tulin hyvin toimeen hänen sukunsa kanssa. Juttelin hankaluuksista anopin kanssa. ”Älä huoli, kyllä me sen keisarin kesytämme”, sanoi hän aina ja tiedän, että hän ihan oikeasti yrittikin sitä monet kerrat.
Ystäviä tai sukulaisia en olisi saanut kutsua käymään. Kutsuin ja aina siitä tuli riita. Ensimmäiset tunnit vierailujen jälkeen menivät moitteita kuunnellessa. Voi, että ihmiset olivat tyhmiä ja semmoisten kanssa hänen piti tuhlata aikaansa! Moitteissaan hän ei tehnyt mitään eroa siihen, olivatko tavatut ihmiset olleet hänen tai minun sukulaisia tai ystäviä. Minusta vierailut olivat virkistäviä ja kun sanoin sen ääneen, niin tulin liittyneeksi samaan epäihmisten kastiin muiden kanssa. Jos olimme olleet jonkun luona, kuuntelin vähintään kotimatkan tyhmyysmoitteiden lisäksi Eksän myrkyttämisyrityksistä. Olimmepa olleet kenen luona tahansa, niin aina kaikki olivat häntä vastaan ja olivat sirotelleet tarjottaviinsa myrkkyjä, koska muilla ihmisillä oli tarve vahingoittaa häntä.
Kun kävimme yhdessä jossakin tai meille tuli vieraita, Eksä joi kuin sieni ja useimmiten mokasi jotakin. Ihan tavallista oli, että meitä kehotettiin lähtemään kotiin ennen kuin bileet loppuivat tai että vieraat lähtivät meiltä ovet paukkuen. Muutaman oluen jälkeen tuli usein käydyksi läpi muiden ulkonäkö, huono luonne, epäkelvot harrastukset ja joutavat työt, niin eipä siinä loppuun asti kuunnelleille monta kiveä kiven päälle jäänyt. Useimmat eivät koko ”sarjaa” loppuun asti kuunnelleetkaan.

Kerran Eksän koulukaverit tulivat meille viettämään iltaa. Koko luokka oli kutsuttu, muutamia miehiä tuli. Kun pohdin tarjottavia, niin Eksä sanoi ostavansa olutta ja viinejä ja jokainen on luvannut tuoda jotakin omia suosikkijuomiaan myös eikä mitään syötävää tarvittaisi. Illan tarkoitus on keskustella ja humaltua. Leivoin patonkeja. Edes. Enemmänkin olisi voinut, tuntuivat loppuvan heti alkuunsa. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä holtittomammaksi meno kävi. Yksi kavereista alkoi käydä minua kohtaan liian tuttavalliseksi ja Eksästä se oli tosi kivaa. Niin kivaa, että hän alkoi opastaa rakastelupaikkaa kaverilleen ja minulle. Minusta se tuntui pöyristyttävältä! Minulla oli sitä vastaan paljonkin, mutta Eksän yllyttäessä, kaverinsa vain innostui lisää. Minua inhotti, halusin pois tai ainakin sen kaverin pois. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi porukassa oli yksi semmoinenkin mies, joka tuli avukseni ja sai vähitellen tilanteen rauhoittumaan. Sen jälkeen hän lähti pois ja sanoi ovella, ettei halua enää eläissään olla sen törkylauman kanssa tekemisissä ja että toivottavasti pärjään Eksäni ja niiden muiden kanssa. Hän olisi ollut valmis viemään minut jonkun ystäväni luokse turvaan, mutta ei minulla ollut enää ketään, jonka luokse olisin voinut yöllä mennä. Menin makuuhuoneeseen, suljin oven ja toivoin, että siinä olisi ollut lukko. Lueskelin sängyllä, täysissä pukeissa, valmiina säntäämään ulos koska tahansa. Kun asunnossa alkoi olla hiljaista, kävin hiljaa kurkkaamassa tilannetta. Eksä ja kaverinsa nukkuivat pitkin lattioita ja tuoleja. Koitin itsekin nukahtaa. Aamulla vieraiden lähdön jälkeen oli perheneuvottelun aika. Mutta Eksä ei jaksanut juuri silloin, kun oli pää niin kipeä ja voimaton olo. Ja jo iltapäivällä hän kielsi kaiken, mitään semmoista ei ole voinut tapahtua. Hän ei ikinä suostuisi siihen, että joku kävisi minuun käsiksi. Olin keksinyt kaiken, olin katkera jostakin ja halusin panetella hänen ystäviään.
Sen illanvieton jälkeen sanoin, että sillä porukalla ei ole meille enää mitään asiaa ja jos haluavat juoda yhdessä, niin sen kuin juovat, mutta järjestävät kilpajuonti-iltansa missä tahansa muualla kuin meillä.

Jotenkin Eksä taas onnistui puhumaan asiat edukseen ja tekemään minusta syyllisen tapahtuneeseen. Meni aika monta viikkoa, ennen kuin hänen opiseklukavereidensa käynnin jälkeen elämä palautui tavallisille uomilleen. Näennäisesti palautui. Luottamus meni peruttamattomasti sirpaleiksi, enemmän kuin kiinnijäädystä uskottomuudesta. Luulin ja toivoin ajan parantavan, mutta niin ei käynyt. Kun vuosia myöhemmin juttelin ahdistuksestani ja sen syistä lääkärin kanssa, hän sanoi, että on asioita, jotka voi antaa anteeksi, mutta niitä ei silti tarvitse hyväksyä. Ne ovat monesti asioita, joiden kanssa oppii elämään, vaikka tuleekin tilanteita, jolloin haavat aukeavat uudelleen.

Aika monia anteeksipyyntökukkia vaadin Eksää lähettämään, tai anteeksipyyntösoittoja. Minusta aikuisen piti vastata omista puheistaan ja omasta käytöksestään. Ja jos oli loukannut muita, olisi reilua edes yrittää hoitaa asia kuntoon. Eksä halusi hoitaa ne yksin ollessaan ja soittaa töistä ”heti maanantaina” eli luultavasti jäivät hoitamatta. Ainakaan nyt eron jälkeen asian tullessa joidenkin ystävien kanssa puheeksi, yksikään ei ole muistanut moisia kukkalähetyksiä tai anteeksipyyntöjä saaneensa, vaikka Eksä kertoikin iloisena ja helpottuneena, että asia on nyt kunnossa. Vielä silloin luotin siihen mitä hän sanoi enkä tehnyt tarkistussoittoja. Vähitellen opin, ettei kaikella sanotulla välttämättä ole nimeksikään tekemistä totuuden kanssa, vaikka hän osasikin tuoda sanottavansa hyvin uskottavasti esiin. Lopulta oli hyvin vähän asioita, joiden paikkansa pitävyyteen luotin. Mutta siihen kului vielä vuosia.
Vähitellen ystävät eivät enää olleet halunneet tavata ollenkaan ja osa ilmoitti, että voimme tavata vain tilaisuuksissa, jotka ovat päivällä ja joissa ei tarjoilla mitään kahvia väkevämpää ja joihin me menimme autolla. Kirje- ja puhelin yhteys säilyi muutamiin joitakin vuosia, osaan koko avioliiton ajan ja eron jälkeen huomasin, että hyvälle ystävyydelle 30 vuoden taukokaan ei ole loppupiste.

Avioliiton opettelua

Mikä minua odottaa
Oli paljon oikein hyviä päiviä, mutta monista minun mielestäni itsestään selvyyksistä tuli sanomista vähän väliä.
* Koiraa ei lyödä eikä potkita. Se ei ymmärrä, miksi sille huudetaan, ellei se ole jäänyt kiinni itse teosta.

* Vauvaa ei ravistella, ei lyödä, eikä sitä purra. Jos vauva on itkuinen, sille ei karjuta, vaan otetaan se syliin ja lohdutetaan. Ellei se suostu kuuntelemaan puhetta, se ainakin tuntee läheisyyden.
* Umpihumalainen mies ei välttämättä ole paras henkilö kulkemaan vauva sylissään, etenkään, kun milloin tahansa pinna saattoi pärähtää tuhannen säleiksi eikä tilanne sen jälkeen enää ollut kenenkään hallinnassa.
* Vauvaa ei jätetä yksin kotiin, vaikka se nukkuisikin sopivasti sen aikaa, että aikuiset ehtisivät käydä kaupassa, lenkillä tai oluella.
* Vauva on vauva silloinkin, kun mies on kotona ja kaipaa huolenpitoa edelleen. Siitä meillä tulikin aika isoja ongelmia. Eksä oli melko mustasukkainen siitä, että aikaani kului vauvan kanssa myös silloin, kun hän oli kotona. Hänen mielestään vaimo oli miestä varten, vain ja ainoastaan miestä varten!

* Vaimo on aivan jotakin muuta kuin esine. Vaikka päiviä voi piristää kukilla ja itse sepitetyillä runoilla, niin se ei korvaa kunnioitusta eikä anteeksipyyntöä, kun on tullut oltua ilkeä. Jokainen paljastunut uskottomuuskerta nakersi syvää koloa luottamukseen. Ensimmäisestä kerrasta lähtien uskottomuus horjutti aika pahasti koko liittoa. Syyhän oli aina ollut minussa. Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni oli niin iso, että Eksä pystyi aina puhumaan minut jäämään. Biologinen kello tikitti kaikki järjen varoitukset mykiksi. Muutama viikko sitten jossakin narsismijutussa oli, että noin kolmasosa uhrinaisista on sitoutunut puolisoonsa juuri biologisen kellon tultua elämän voimakkaimmaksi ääneksi.

Jos vaimo on valvonut vauvan kanssa, hän voi olla oikeasti väsynyt ja voi kaivata rakkaansa kainaloon käpertymistä, vaikka ei jaksaisikaan rakastella. Läheisyydestä saisi voimaa jaksaa. Mutta Eksälle läheisyyttä oli vain rakastelu, vapaaehtoisesti, painostaen tai raiskaten. Välillä olin niin väsynyt, että nukahtelin kesken rakastelun – siis kylmä, täysin tunteeton, frigidi, kuten niin usein kuulin. Mitä milloinkin.

Eilen selasin käsityölehtiä, jotain pitäisi raaskia heittää välillä pois tai lopettaa uusien ostaminen. Lehtien välistä tuli Eksän kirjoittama kirje, vuodelta 1983. Sain kirjeitä koko avioliiton ajan. Välillä paperilla oli humalaisen sekasotkua, yksittäisiä ajatuksia ja epäselvää horjuvaa käsialaa, välillä koneella kirjoitettuja hyvin punnittuja lauseita. Mietin luenko vai en. Uteliaisuus voitti. Eksä peräsi oikeuksiaan ja vaimon velvollisuuksia. ”Kuvittelet, että sinulla on oikeus ja määräysvalta omaan ruumiiseesi.”  Niin kuvittelin! Kirjeen lukemisesta tuli niin ahdistunut olo, etten nukkunut juuri mitään koko yönä. Minulla on niitä kirjeitä kellarissa pahvilaatikollinen…
Vihkimisen jälkeen tilanne oli muuttunut aika kummalliseksi. Olin muuttanut minut tyhmäksi naudaksi, jota aviomies sai kohdella miten tahtoi. Jalustallaolopäivien väliin alkoi tulla yhä enemmän ilkeyttä, jonka syitä en ymmärtänyt ollenkaan. Tämäkö nyt oli sitä, mistä Eksän perhe oli varoittanut. Minulle tärkeä ihminen piti minua huonona – olin muuttunut arvottomaksi. Kun seurusteluaika oli ollut niin toisenlaista, kun perheen ulkopuolisilla oli Eksästä niin toisenlainen käsitys kuin minulla, aloin epäillä, että se vika oli oikeasti minussa. Kyllähän lähiympäristö näki tilanteen, mutta pidin moittimisoikeuden vain itselläni. Olin ehkä tehnyt väärän ratkaisun elämäni suurimmassa päätöksessä ja sen myöntäminen kirpaisi. Ja olihan niitä hyviäkin päiviä paljon. Sillä puolustin itseäni itselleni ja muille. Aloin toivoa, että tulisi jokin, joka huuhtoisi kaiken pahan pois ja jättäisi vain riidat, jotka voi ymmärtää.

Eksän läsnä ollessa aloin punnita sanojani entistä tarkemmin, aloin varoa vähän kaikkea, etten vain suututtaisi. Mutta ei se mitään muuttanut – paitsi minussa. Vaatimuksia muutoksesta ja yhä uusia vaatimuksia kaiken aikaa. Jos jotakin onnistuinkin itsessäni korjaamaan, ei sillä ollut mitään merkitystä. Eikä minusta ollut muuhun kuin olemaan oma itseni. Alkuvuosina pystyin palautumaan entiselleni, hyviin tunteisiin, osasin nauttia täysillä onnen hetkistä, niiden avulla jaksoin kestää ne huonot. Kellä tahansa on pahoja päiviä ja missä ne voi purkaa ellei kotonaan. Kodinhan pitäisi olla turvapaikka, jossa voi olla sitä mitä kulloinkin on.

Eläin”rakkautta”

Vauva kasvoi, oli nauravainen ja oppi monenlaista keskimääräistä nopeammin. Äidin mielipide, mutta myös lääkärin, koska olimme jo synnytyssairaalasta lähtien olleet mukana ravintotutkimuksessa ja siihen liittyi perusteellinen lääkärin tarkastus kerran kuussa.
Koiramme oli jo melkein seitsenvuotias, kun vauva syntyi. Otin se alusta alkaen ”mukaan hoitoihin”. Juttelin vaippaa vaihtaessa molempien kanssa ja istuskelin lattialla niin, että koira sai tutusta uuteen perheenjäseneen. Tuntui mukavalta, että ne kaksi näyttivät tulevan hyvin toimeen. Muutaman kerran vauva nappasi tiukasti turkista kiinni, mutta koira odotteli kärsivällisesti, että sain irrotettua otteen. 
Päivälleen puolivuotiaana esikoinen lähti konttaamaan. Ensin olin siitä riemuissani, mutta kohta huomasin, että koiralle se ei sopinut ollenkaan. Onneksi olin riittävän lähellä, kun koira lähti ensimmäiseen syöksyyn vauvaa kohti. Ehdin juuri ja juuri nostaa vauvan pois koiran ulottuvilta. Se oli perjantai. Soitin Eksälle, että hakee heti koiran pois. Mutta eihän se käynyt. Koira oli kiltti, minä olin varmaan tahallaan ärsyttänyt, kun en voinut sietää koiria. Ai, tuuli taas siltä suunnalta…

Ajattelin, että katsotaan nyt sitten viikonlopun yli. Eksä ehti muutaman kerran nähdä ominkin silmin, että koira vihoitteli esikoisellemme, kun tämä konttasi koiran suuntaan, vaikka vain kauempanakin. Silloinkin, kun en ollut samassa huoneessa ärsyttämässä. Sunnuntai-iltana sanoin, että aamulla kodista lähtee joko koira tai vauva ja minä. Molempien isovanhempien luona olisi ollut sama rähinäongelma enkä halunnut heitä sulkea pois lapsen elämästä. Jokin muu ratkaisu pitäisi löytyä.
Pitkin hampain Eksä otti koiran mukaansa. Olin ehdottanut, että hän alkaa pitää sitä päivät töissä, mutta se hänelle ei sopinut edes tilapäisesti. Ruokatunnin jälkeen hän soitti käyneensä eläinlääkärin luona, eikä meillä enää ole koiraa ja että siihen ei olisi tarvinnut ryhtyä, jos olisin ollut toisenlainen. Se, etten pitänyt eläimistä, oli minulle täysin uutta.
Eksän koira oli kolmevuotias, kun aloimme seurustella. Mielestäni olimme sen kanssa kaverit alusta pitäen. Se iloitsi kanssani ja kuunteli pää kallellaan suruni ja lohdutteli hyvin ymmärtäväisesti. Ainut mistä olimme eri mieltä, oli korppujen syönti sohvalla ja siinäkin annoin pikkuhiljaa periksi. Kaikessa muussa se totteli helposti ja siirtyi usein sinne minne minäkin.
Eksä sen sijaan kohteli ajoittain koiraa hyvin karusti. Meille tuli siitä lukuisia riitoja. Jos koira on kipeä ja oksentaa, mielestäni se ei paranisi sillä, että sen heittää niin, että koiraparka kierii pitkin lattioita. Tai jos koira epäröi hetken autoon hyppäämistä, niin Eksä ruttasi sen alta aikayksikön auton lattialle. Koira vikisi ja Eksä karjui. Minäkin huusin. Eläintä ei saanut kohdella niin!
Jatkuva puuttumiseni vähensi huonoa kohtelua – ainakin silloin, kun olin läsnä. Välillä uhkailin ilmoittaa eläintensuojeluviranomaisille.
Eksän mukaan koiran käytösongelmat johtuivat hänen kaveristaan, jonka suuri huvi oli istua sohvalla ja heitellä koiralle pähkinöitä. Osan se onnistui nappaamaan ilmasta ja osa kieri pitkin lattioita. Minusta se käytösongelma oli kyllä aivan muualla kuin turkin sisällä tai pähkinöillä leikittäjässä. Loppujen lopuksi, kohtelustaan huolimatta se oli ihan mukava ja fiksu koira. Vauvaakin se vahti ahkerasti kaikilta vierailta. Tämä on meidän, tähän et koske! Kun olin antanut luvan, vieras sai vapaasti olla vauvan kanssa. Mutta, kun nyytti alkoi liikkua, koira koki hänet uhaksi itselleen. Olisiko tilanne korjaantunut, en tiedä. En uskaltanut ottaa riskiä.
Eksän isä oli odotusaikana käynyt luonani, kun olin yksin kotona. Häntä epäilytti koiran käytös vauvaa kohtaan, kun poikansa on kohdellut sitä niin huonosti. Hän pelkäsi myös, että poika alkaa kokea samaa kohtaloa kuin koira.
En osannut kuvitella, että Eksä kävisi kenenkään kimppuun. Mutta sen keskustelun jälkeen tulin siinä suhteessa vähän epäluuloiseksi. Koira, lapsi, vaimo – eläviä olentoja kaikki. Voisiko…? Ei! Ehkä sittenkin. En ollut kuullut kertaakaan, että Eksä olisi ollut tappeluissa.
Koirasta kuulin sitten muutaman oluen jälkeen seuraavat viisitoista vuotta. Eksäparka oli joutunut luopumaan elämänsä tärkeimmästä olennosta minuun pahuuteni tähden. Olin rikkonut jotakin tärkeää.

Ensimmäinen isänpäivä ja muita perhejuhlia

Ensimmäisenä isänpäivänä esikoinen oli kolmiviikkoinen. Tein kortin, jossa pieni ”pyllypystynen” toivotti hyvää päivää. Eksä halusi aina olla ykkönen ja keskipiste. Olin tyytyväinen, että isänpäivä osui ennen äitienpäivää.

Olin laittanut parempaa ruokaa, jota söin yksin sekä päivällä, että illalla, koska tuoreesta isästä ei koko päivänä ollut syöjäksi. Olin leiponut ja koristellut kakun, jota sunnuntaina söin yksin, kun vauvallekaan sitä ei vielä voinut syöttää.

Tuore isä oli viettänyt ensimmäistä isäinpäiväänsä oluiden ja viinien seurassa perjantai-illasta töiden jälkeen myöhäiseen lauantai-iltaan. Sammui välillä ja oli sen aikaa juomatta. Perjantaina yritti raiskata minut, kun kieltäydyin rakastelusta. Synnytys oli niin lähellä, ettei se senkään vuoksi ollut vielä suositeltavaa ja humalaisuus inhotti silloin, kuten lukuisat kerrat muulloinkin. Sunnuntai kului sohvalla maaten pahassa krapulassa, huonon olon kanssa ja siitä johtuen mieli täynnä kiukkua.

Kävin vauvan kanssa ensimmäisiä kertoja ulkona. Oli onneksi sen verran lämmintä, että sain tehtyä jo ihan kunnon lenkkejä. Tai siis olisi ollut vasta ulkoiluun totuttamisaika, mutta ahdisti olla kotona ja kun kuitenkin pakkasta oli vain muutama aste, eikä tuullut, niin vaunuissa oli alimpana lampaan talja ja peittelin vaunut villapeitteellä, joten siellä sisällä pysyi hyvin plussan puolella. Aika viritys, mutta metsäpoluille ei ollut pitkä matka eikä siellä ollut niin väliä, miltä näytti. Seinät olivat kaatua niskaan, en pystynyt olemaan kotona. Piti kuitenkin yrittää pysyä rauhallisena ja tuottaa vauvalle stressitöntä maitoa. Tuntui, etten siinä kovin hyvin onnistunut, mutta vauva oli kuitenkin enimmäkseen tyytyväinen ja nauravainen.

Olin odottanut onnellista ensimmäistä isänpäivää, iloa uudesta perheenjäsenestä, iloa isyydestä ja vanhemmuudesta, mutta mieleen jäi vain ahdistus ja pelko. Olin odottanut vietettävää viikonloppua, jossa tunnemme kuuluvamme tiiviisti yhteen. Alkuvuosien isäinpäivät olivat kaikki samanlaisia, samoin äitienpäivät, joulut ja muut juhlapyhät, syntymäpäivä. Sain lahjoja, ”kun kuuluu asiaan ostaa syntymäpäiväksi”… ”ihan turhaahan tämä on, mutta tämmöinen nyt on muualla tapana”… ”minunhan ei kuulu sinulle ostaa äitienpäiväksi mitään, mutta eihän tuosta pikkurääpäleestäkään ole kauppaan menijäksi”… Yritin olla kiitollinen, vaikka lähes joka lahjan vastaanottamisesta jäi huono omatunto. Moneen kertaan sanoin, etten halua mitään. Tietenkin haluat, tietenkin ostan… huoohh.

Muutama pullo viiniä ja oluita. Jos yritin saada siitä keskustelua aikaan, olin niuho hysteerinen ämmä, joka yritti terrorisoida aviomiestään. Raskas työ vaatii raskaat huvit – ei jaksa ajatella eikä tuottaa tekstiä, ellei vähän rentoudu viikonloppuna.

Mikä mättää

Narsisti rakentaa uhrilleen tunnekoukun. Hän tekee itsensä korvaamattomaksi, ulkomaailman pelottavaksi ja nostaa aika ajoin uhrin jalustalle. Hän manipuloi hyvin taitavasti uhrin yhä uudelleen ja uudelleen jäämään ja uskomaan parempaan huomiseen. Hän rakentaa pilvilinnoja, joissa tarvitaan juuri uhrin kaltainen henkilö, että kaikki olisi täydellistä.
Kun hän kodin ulkopuolella on usein hyvinkin seurallinen ja mukava ja muut huomioon ottava, on uhrin todella vaikeaa saada ketään uskomaan, mistä on kyse. Jopa ammattilaiset uskovat helpommin narsistia kuin apua hakevaa uhria. 

Yhteinen avun hakeminen kaatui ensimmäisessä paikassa siihen, että terapeutti oli nainen ja siis jo sukupuolensa vuoksi samalla puolella kuin minä ja tietenkin Eksää vastaan. Sitä paitsi naisena hänen täytyi olla niin paljon Eksää tyhmempi, ettei kannattanut varata kuin se yksi kerta. Eihän semmoisesta terapiasta kertakaikkiaan olisi voinut tulla mitään muuta kuin paha mieli ja entistä suurempi tunnesotku.
Seuraava terapeutti oli mies ja löi hanskat tiskiin heti alkuunsa. Hän kuunteli jonkun aikaa Eksän puheita ja sanoi, että noin fiksuina ihmisinä saatte hoidettua asiat ihan ilman terapiaa, joten turha teidän on tähän rahojanne tuhlata. Ja oven ulkopuolella Eksä sanoi, että olipa tyhmä mies, ei niin surkean terapeutin kanssa olisi mistään tullut mitään.
Loput ehdotukset, että menisimme jonnekin keskustelemaan suhteestamme, kaikuivat kuuroille korville tai Eksä sanoi, että voin vapaasti mennä, jos minulla on ongelmia, hänellä ei ole. Sitä paitsi yhdessä ei kannata muutenkaan mennä, koska hän pystyisi mennen tullen puhumaan suohon sekä terapeutin että minut. Häneen eivät typerät hoidot tepsisi, koska hänessä ei ole mitään hoidettavaa.
Parisuhdeleiri? Semmoisistakin monet ovat löytäneet hyviä eväitä suhteeseensa. Moukkamaisia. Tirkistelijöiden juttuja. Ja kestäisinkö todella, että hän kertoo monien ihmisten kuulleen ääneen, millainen oikeasti olen. No, millainen?
Eihän hän osannut sanoa edes minulle, millainen olen. Paitsi paloina aina kun olimme yhdessä. Ja jos tartuin joihinkin lauseisiin, niin eihän hän sitä tarkoittanut, ymmärsin täysin väärin, koska halusin olla ilkeä hänelle. Tai hänhän nyt vain testasi joitakin ajatuksiaan ääneen. Tai hän alkoi kehua, miten tärkeä olin, miten hän minua tarvitsi, eikä minun pitäisi niin herkästi tarttua kaikkeen negatiiviseen.

Olin ymmälläni. Kuulin niin paljon väärin tai en kuullut ollenkaan tai kuvittelin asioita ja luulin kuulleeni. Näin niin paljon olemattomia ja kerroin nähneeni asioita, joita ei ikimaailmassa ole tapahtunut. Minulla kyllä on vilkas mielikuvitus, mutta sittenkin…
Mikä minua riivasi, että olin niin ilkeä. En ymmärtänyt. Enkä ollut samaa mieltä ilkeydestäni. Yritin ja yritin olla hyvä vaimo. En osannut olla muuta kuin oma itseni. Toisaalta oli ihan sama mitä olin, koska se oli joka tapauksessa jotakin väärää. En silloin enkä vielä pitkään aikaan tajunnut, että oli täysin hyödytöntä yrittää potkia vastaan. Narsisti pyörii oman napansa ympärillä eikä osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja on täysin tunnoton muiden tunteille ja ajatuksille. Hän poimii muilta ajatukset ja lauseet, joista voi kuvitella olevan hyötyä hänelle itselleen.
En tunnistanut itseäni siitä, mitä Eksältä kuulin. En saanut tukea omille ajatuksilleni ulkopuolelta. Aloin kadottaa itseäni. Kirjoittelin pitkiä kirjeitä ystävilleni. He kirjoittivat takaisin omia kuulumisiaan. Vasta nyt eron jälkeen pari heistä on sanonut ihmetelleensä, miksi kirjeeni olivat täynnä ahdistusta, vaikka kaiken järjen mukaan vastanaineena ja juuri äidiksi tulleena onneni olisi pitänyt olla suurimmillaan.
Tuki löytyi yllättäen ihan läheltä, anopista. Se, mitä hänelle pystyin kertomaan, oli kuitenkin aika pintaraapaisua, mutta hän osasi kannustaa ja valaa uskoa elämään. Hänen avullaan jaksoin toivoa, että jonakin päivänä asiat olisivat oikeasti hyvin.

Esikoinen syntyy

Meillä yritettiin tehdä lasta. Kesälomalle lähdimme soutuveneellä pariksi viikoksi vesille, lapsentekolomalle. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Eksä toivoi, kun olin ”semmoinen s-tanan pihtari ja tiukkapipo”. En ollut suostunut rakastelemaan taidemuseossa, vaikka juuri sillä hetkellä siellä ei ollut muita – paitsi valvontakamera ja sähkömies katonrajassa. En ollut suostunut siihen monessa muussakaan vastaavassa paikassa. Pihtailin lomalla uimarannalla keskellä päivää kahden lapsiperheen välissä. Ei ihmisiä kiinnosta, mitä muut tekevät, joten ihan hyvin olisin voinut suostua. Lopputulos oli, että Eksän mielestä minä en rakastanut, vaikka hän rakasti niin tulisesti.
Loman jälkeen ei ollut mitään merkkiä lapsentulosta, ei vielä vähään aikaan syksylläkään. Vihdoinkin! Seuraavana syksynä olisimme oikea perhe! Voi sitä onnea. Lapsi, lapsi. Me saisimme lapsen!
Minusta tuli särkyvää. Minuun ei voinut koskea. Kaipasin läheisyyttä. Ei mitään. Ei hipaisuakaan, etten mene rikki, ettei tuleva vauva mene rikki. Jos yritin halata, Eksä tiuskaisi: ”Kuulehan pikkurouva, elämä on muutakin kuin rakastelua.” Riuduin läheisyyden puutteessa. Aloin usein istua eteisen nurkassa ja nojasin seinään. Vasta paljon myöhemmin ja parin muuton jälkeen tajusin miksi. Painauduin nurkkaan ja olin seinien sylissä. Kaipasin kosketusta. Tunsin välillä itseni suorastaan sairaaksi. Miten särkyisin, jos pötköttelisin rakkaani kainalossa.
Otin asian puheeksi neuvolassa. Terveydenhoitaja jutteli siitä Eksälle. Olin ihan normaali nainen edelleen. Se vähän normalisoi tilannetta, mutta kun raskaus alkoi näkyä, olin taas särkyvää lasia.

Aloin nähdä painajaisia, että koiralauma alkoi seurata minua ja jokin isoista koirista raiskasi minut. Olo tuntui kuvottavalta ja pelokkaalta. Muutaman painajaisen jälkeen kerroin niistä Eksälle. Hän suuttui ja sanoi, että tuommoiset unet tietävät, että lapsessa on jokin pahasti vialla. Unineni aion saada meille vammaisen lapsen. Niiden näkeminen on lopetettava välittömästi! No, eihän uniaan voi valita. Paitsi tietty Eksä, joka näki mitä halusi ja jos oli alkamassa painajainen, sen sai helposti lopetettua, jos vain halusi.
Sen jälkeen aloin koirapainajaisten lisäksi nähdä unia, joissa synnytin päättömän pojan. Se oli muuten ihan normaali, kasvoi ja leikki, mutta koskaan sille ei kasvaisi päätä. Työnsin lasta vaunuissa, rattaissa ja myöhemmin kävelimme hänen kanssaan yhdessä ja joka paikassa Eksä kulki perässä huutaen syytöksiä lapsen päättömyydestä.

Jäin äitiyslomalle. Ensimmäisenä iltana Eksä hieroi kämmeniään yhteen ja sanoi, että hänen vastuunsa kasvoikin nyt todella suureksi, kun en enää tapaa muita aikuisia kuin hänet. Miten niin? Ei tule pitämään paikkaansa. Mutta enhän lapsen kanssa voisi liikkua ja tapailla sukulaisia ja ystäviä. Ei onnistu! Tapaan ja iloitsen lähimpieni kanssa onnestani.
Syksyn ensimmäisten lumien ja pakkasten aikaan syntyi 10 pisteen poika, pääkin sillä oli. Eksä oli mukana synnytyksessä.
Alkoi perheenä olemisen opettelu. Eksä vaihtoi vaippoja ja halusi kylvettää pojan. Lopulta minä kylvetin vain poikkeustapauksissa. Eksä jutteli vauvalle paljon, kertoili tarinoita ympärillä näkyvästä ja pötkötteli pitkät tovit vauva mahansa päällä. Kun poika oli parin kuukauden, hän alkoi lukea tälle ääneen ja sitä jatkui, kunnes nuorimmainen oli melkein kymmenen.
Mutta itkua Eksä ei sietänyt ollenkaan. Muutaman minuutin itku menetteli, mutta vähänkään pidempi sai hänet usein raivostumaan. Jonakin yönä hän alkoi huutaa, että poika on huutanut jo 20 minuuttia 18 sekuntia ja jos minä en saa sitä loppumaan heti, niin sitten hän järjestää sen hiljaiseksi. Puhumalla sain rauhoittumaan molemmat, mutta kun vastaava toistui riittävän monta kertaa, aloin pelätä pojan itkuja.
Ja jos Eksä jostakin syystä yöllä heräsi, vaikka olikin ihan hiljaista, niin aika pian hän herätti minut. ”Olen kuunnellut hetken. Poika on niin hiljaa, että kyllä se varmaan on kuollut. Kyllä sun äitinä pitäisi huolehtia ja mennä katsomaan.” Käänsin kylkeä, mutta sanat jäivät vaivaamaan ja lopulta nousin ja hiivin pinnasängylle, lipaisin kielellä kämmenselkään ja laitoin käden pojan kasvojen eteen.

Jos poika itki, se oli yhtä helvettiä, etenkin öisin. Jos otin itkevän lapsen syliin, olin paapomassa sitä pilalle ja kasvattaisin siitä terroristin. Ihan sama, lapsi saa huutaa, muutenhan siinä iässä ei vielä paljon osaa itseään ilmaista. Itkevää lasta en jättäisi yksin, niin kauan kuin minussa henki pihisee. Eikähän poikamme edes ollut paha huutaja, vaikka hän heräili parin tunnin välein, niin tuskin montakaan kertaa itki yli puolen tunnin.

Muutaman viikon kuluttua aloin käydä naapurin rouvan kanssa lenkillä ja Eksä hoiti poikaa. Anoppi oli kauhuissaan ja sanoi, etten saa jättää heitä kahden, kun Eksä ei ole tottunut lapsiin. ”Ensimmäinen se on mullekin”, sanoin ja lähdin kävelemään. Muutaman lenkkikerran jälkeen palasin kotiin, niin, että poika karjui täyttä kurkkua sängyssään ja Eksä lueskeli lehteä toisessa huoneessa. Kun ihmettelin tilannetta, hän sanoi, että kun eivät rauhoitteluyritykset olleet auttaneet, niin hän antoi olla. Seuraavana päivänä huomasin, että vauvan takapuolessa oli iso mustelma. Oli kuulemma vahingossa osunut oven karmiin. En uskonut ja lopulta Eksä paljasti tehneensä sen tarkoituksella. Mutta poika oli ärsyttänyt häntä tahallaan, vaikka hyvin tiesi, ettei hän siedä itkua. Kuusiviikkoinen! Yksi, kaksi, kolme…kaksikymmentä ja vielä toisen kerran. Seurasi pitkä kiivas keskustelu ja aamulla ilmoitin naapurille, että minun lenkkeilyni on toistaiseksi lenkkeilty.

Tapasin ystäviä. Pyytelin anoppia käymään, asuimmehan samassa talossa. Hän oli haluton tulemaan, mutta kiirehti usein pihalle katsomaan poikaa. Lopulta selvisi, että Eksä oli sanonut, ettei hän ole tervetullut meille, ellei hänellä ole asiaa. Olin aika pöyristynyt. Pojanpoika olisi hyvä syy tulla milloin vain! Ja anoppi tuli, mutta tuli kutsumatta vain silloin kun hänen poikansa oli töissä.

Jonakin päivänä olin imettämässä, kun Eksä tuli töistä. Hän jäi seisomaan ja katselemaan makuuhuoneen ovelle. ”Voi mikä kaunis näky”, hän sanoi, käveli sängyn luo, nosti pojan sivuun ja raiskasi minut.

Narsistin mentävä särö

Parina viime vuonna olen miettinyt paljon sitä, mistä minuun jäi särö, josta narsistin on ollut helppo tunkeutua sisään ja valloittaa minut solu solulta omaksi peilikseen, josta hän alkoi imeä minusta voimaa itseensä tehdäkseen itsestään vahvan ja antaakseen minun muuttua olemattomaksi ja lopulta murentua kokonaan.

 

Sukupolveni naiset kasvatettiin niin, että mies on perheen pää. ”Ruoka odottaa miestä, mutta mies ei koskaan ruokaa.”  Äidin neuvot tulivat sitä taustaa vasten. Vaikka äiti oli kärkäs pitämään puoliaan ulkopuolisiin nähden, niin kotona isällä oli ylin määräysvalta – ei mikään patriarkka kuitenkaan. Tiukan paikan tullen äiti sanoi viimeisen sanan. Vaikka kotona oltiin melko tasa-arvoisia, niin ympäristön kulttuurissa oli selkeästi miesten ja naisten työt.

En muista, että isä olisi paljon leikkinyt lasten kanssa. Isä luki minulle lehdistä jotakin, mitä halusin kuulla. Monesti lapsen kannalta ihan tylsiä juttuja, joita valitsin niin, että otsikko näytti kuvana kiinnostavalta. Tykkäsin isoista s-kirjaimista, pienissä jännittäviä ja kauniita olivat ne, joilla oli pisteitä päällä. Häärin usein isän mukana hänen askareissaan. Sain kokeilla työkaluja ja isä kertoili monenlaista niiden käyttöön liittyvää. Isän kanssa kuljin metsässä ja hän opetti puita ja lintuja ja kertoi, mitä omassa lapsuudessaan oli samassa metsässä puuhaillut. Äidin kanssa puuhasteltiin kodin askareissa ja käsitöitä sain opetella heti, kun halusin yrittää. Yksi rakkaimpia hetkiä oli kuunnelmien kuunteleminen. Äiti istui lattialla, neuloi ja siskon kanssa saimme vuorotellen rapsutella hilsettä hänen päänahastaan. Puhua ei saanut. Kuuntelin kuunnelmia vielä kauan aikuisenakin.

Äiti ja isä olivat molemmat arkisten asioiden aarreaittoja. Kirjoja meillä ei montakaan ollut, mutta muistan suorastaan ahmineeni aikuisten puheita. Minulle ne olivat tarinoita. Janosin tarinoita!  Kuuntelin tarkkaan, mitä vieraat juttelivat. Lapsen ymmärryksellä ne elivät omaa maailmaansa mielikuvituksessani eivätkä luultavasti vastanneet ihan sitä, mitä aikuiset oikeasti olivat sanoneet.

Maatilan työt vaativat paljon aikuisten aikaa, mutta olimme usein vanhempien mukana.

Naapurit puuttuivat välillä asioihin, joita äiti ja isä tekivät yhdessä, vaikka ne olivat ennen olleet selkeästi miesten tai naisten töitä. Lopulta isä teki naapureille selväksi, että meidän perheessä ei semmoisia jakoja ole tarvis noudattaa. Pääasia on, että työt tulevat tehdyksi.

Naapurustossa oli perhe, jossa isä joi ja perhe vietti välillä öitään ulkona tai naapureissa. Sekä äiti että isä opettivat, että sitä ei naisen pidä sietää. Jos mies lyö, on parempi lähteä pois kuin jäädä piestäväksi. Kerran voi lyödä tietämättä, että eripurat hoidetaan puhumalla, mutta toista kertaa ei enää saa hyväksyä. Vanhemmat varoittivat juopoista ja tyhjänpuhujista. Myös nainen voi tulla toimeen omillaan eikä yksin eläminenkään ole katastrofi. Se ei tee ketään muita huonommaksi.

Yksi asia paha asia lapsuudesta jäi. Olin vajaan viiden. Olimme siskon kanssa lähdössä naapuriin mamman luokse. Vikkelämpänä sisko kipaisi edeltä pihalle ja jäin vielä napittamaan villatakkia. Silloin äiti kyykistyi eteeni, otti kiinni käsivarsista ja sanoi lukeneensa lehdestä, että Amerikassa tai jossain kaukana on tehty leikkaus, jossa miehestä tehtiin nainen (tai päinvastoin). Äiti jutteli, että maatalossa olisi parempi, jos esikoinen olisi poika ja isäkin varmaan tykkäisi siitä ja että minut voisi leikata pojaksi. Nimikin voisi olla jotain samantyyppistä kuin tyttönä, vaikka Markus. Kun menisin kouluun parin vuoden kuluttua, ei kukaan enää muistaisi, että olen ollut tyttö. Riuhtaisin itseni irti äidin otteesta ja kiljaisin ei. Huusin, että haluan olla tyttö. Tyttö! Tyttö!

Äiti otti uudelleen käsivarsista kiinni, sanoi, että leikkauksia voidaankin tehdä vain aikuisille, mutta kunhan ehdotti. Sanoi rakastavansa minua tyttönä ihan yhtä paljon kuin poikanakin, mutta maalaistalossa olisi parempi, jos vanhin lapsista olisi poika. Äiti pyöräytti minut ympäri, sisko kolisteli ovella sisäänpäin ja ihmetteli, miksi olin huutanut. Äiti sanoi, että mamma odottaa ja niin me lähdimme. Se jätti ikuisesti avoimen haavan. 

Äidin ja isän kanssa on aina ollut läheiset välit. Olin isän tyttö, joten en koskaan edes ajatellut, ettei isä hyväksyisi minua. Mutta äidin rakkaudessa on tuo tahra, jonka hän vielä kaiken huipuksi yritti sysätä isän toiveeksi. Kun nyt aikuisena mietin asiaa, niin ei tule mieleen muuta asiaa, milloin vanhempien hyväksyntä tai rakkaus olisi kyseenalaistunut. Tunnen saaneeni vahvat juuret, mutta jokin epävarmuus jäi piilemään. Ehkä tästä minuun jäi narsistin mentävä särö.

Lapsuuksista

Eksä ei puhunut lapsuudestaan eikä juuri mitään nuoruudestaan. Ihan kuin menneisyyttä ei olisi ollutkaan. Hänen äitinsä kertoi muutamaa tarianaa ja kerta toisensa jälkeen Eksä ei muistanut niiden tapahtuneen tai edes kuulleensa niistä.

Anoppi kertoi poikansa parivuotiaana odotelleen yli kaksi tuntia keittiön puulaatikon päällä, että äiti ehtisi ottaa syliin. Tarina, jolla en kyllä olisi kehunut! ”Niin kiltti.” Minua tuo kylmäsi. Aina. Parivuotias ei istu kahta tuntia paikoillaan odottamassa, ellei hänellä ole äärettömän suuri sylin ja läheisyyden kaipuu. 

Yksi tarinoista oli jokin lapasten unohdus viisivuotiaana. Ajatella, että siinä iässä, jolloin jo tunnistaa hyvin omat tavaransa, on niin hajamielinen, että unohtaa. Tämän moitteen anoppi vei mukanaan hautaan, anteeksiantoa ei tullut koskaan.

Alle kouluikäisenä Eksä päätti riidan jälkeen lähteä kotoaan. Hän pakkasi pienet eväät reppuun ja menoksi. Äitinsä antoi lähteä. Kun poika ei uskalla mennä yksin siltaa joen yli, niin kohta tulee takaisin. Niinhän siinä sitten kävi. Kun sillalla matka ulottui veden kohdalle asti, poika katseli alas ja karkumatka jäi lyhyeksi. Arki asettui taas uomiinsa.

Kesät Eksä vietti mummolassa. ”Lähettivät pois jaloista, kun olin aina vanhempien tiellä”, kuten hän muisti aina tuohon yhteyteen kertoa. Mummun ja papan luona oli ollut hyvä olla. Heillä oli aikaa ja etenkin kalaretket papan kanssa tuntuivat mukavilta, mutta ei niistäkään ollut muistiin jäänyt kuin yksi tarina.

Kotona oli vanhempien kesken paljon rajuja riitoja joskin kyllä suurta rakkautta. Kummankaan sorttin tunteiden näkymisessä ei peitelty. Isää tapasi, jos kävi töissä katsomassa ja parhaiten äidinkin kohtasi perheyrityksen tiloista. Muutaman vuoden vanhempi sisko piti pikkuveljestä huolta ja myöhemmin kasvattajana oli katu. Eron jälkeen olen kuullut, että heidän kotonaan kielenkäyttö oli välillä aika karmeaa ja että ”ikinä en miehestäni pystyisi puhumaan niin rumasti”. Mitä, sitä en halunnut kuulla. Minulle molemmat appivanhemmat olivat ihan mukavia.

Siskon lisäksi oli perheessä sisar, jota isäpuoli ei voinut sietää. Koska ensimmäinen yhteinen lapsi oli tyttö, yritettiin vielä toista. Vain poika oli tärkeä. Lasten eriarvoisuus oli näkynyt selvästi. Oli sisarpuoli, ”elävän orpo”, jonka leivälle äiti osti parempaa makkaraa kuin muille. Monessa muussakin oli näkynyt äidin suojelu edellisen liittonsa tytärtä kohtaan. Vaikka asiat olivat pieniä, niin sisarkateus jäyti pieniä mieliä. Periaatteessa kaikki lapset olivat tärkeitä äidille ja yhteiset lapset isälle, mutta oma yritys ja omaisuuden kerääminen veivät vanhempien ajan niin, ettei perheellä juuri yhteistä aikaa ollut kuin lomilla.

Vaikka lapsuuden kesät olivat kuluneet mummolassa ja muistot niistä olivat hyviä, niin tavatessamme Eksä kertoi, ettei ole käynyt mummonsa luona sitten teini-iän kuin pari kertaa, kun ”ei ole ollut tarvetta käydä.” Silloinkin edellisestä vierailusta oli jo yli viisi vuotta. Kun ei ollut ollut riitoja mummun kanssa, niin aloin ehdotella, että voisimme piipahtaa siellä. Mummo oli melkein 90 ja mikä tahansa käynti voisi olla viimeinen. Lopulta sain Eksän suostumaan ja ehdimme käydä hänen mummulassaan vielä aika monta kertaa.

Mummolan lähellä asui Eksän tätejä ja serkkuja, mutta osan kanssa välit olivat niin huonot, että osa kääntyi ovelta, jos osuimme kyläilemään samaan aikaan. Joidenkin kanssa vaihdettiin muutama sana, jos sattumalta tavattiin, mutta muuten ei pidetty mitään yhteyttä.

Eksä oli kateellinen siitä, että muistin paljon asioita omasta lapsuudestani. Välit vanhempiin ja sisaruksiin olivat lämpimät. Kyllähän meilläkin riideltiin ja sovittiin. Aika pian tajusin, että mittakaava oli ihan eri, meillä oli kaikin puolin hillitympää. Ei menty sata laudassa riitoihin eikä kuljettu toistemme perässä ylistämässä rakkaudesta. Äidin ja isän hellyydenosoitukset toisilleen ja lapsille näkyivät arjessa. Puhuttiin asioista, puhuttiin tunteista, mutta enimmin rakkaus näkyi keskinäisenä toinen toisistaan huolehtimisena.

Leikin lapsuudessa paljon serkkujen kanssa, tiivistä yhteydenpitoa jatkui siihen asti, kunnes aloimme perustaa perheitä ja muutimme kuka minnekin. Kun piti ehtiä viettää aikaa perheen kanssa, tavata omat vanhemmat ja omien sisarusten perheet, niin serkkujen tapaaminen alkoi jäädä. Kuulumiset kulkevat vanhempiemme kautta.

Aika pian lapsuusvaiheistamme tuli vältettävä puheenaihe – ei kannattanut muistaa asioita, joista toiselle tuli katkera mieli. Eikä nuoruudestakaan voinut puhua. Olin tehnyt monenlaista naapurien lasten ja ystävien kanssa. Moniin aikuisiinkin naapureihin oli mukava suhde. Tätien, enojen ja setien kanssa pidimme jatkuvasti yhteyttä ja elossa olevien kanssa edelleenkin. Serkkujen kanssa ei niinkään. Perheiden perustamisiässä loittonimme toisistamme, kun sinkoilimme kuka minnekin suuntaan elämään rakkaidemme kanssa. Oma lähipiiri kasvoi ja laidoilta tipahti muita pois.

Eksän elämästä tämmöinen sukuyhteys puuttui enkä minäkään olisi saanut omiani muistaa. Välillä hän sanoi olevansa kateellinen sitä, että minulla on lapsuus, välillä hän väitti, että keksin kaikki ne mukavat tekemiset ja olemiset, että saisin hänelle aikaan pahan olon.

Ajattelin, että aika korjaa ja kunhan hän on tutustunut sukulaisiini, niin hekin olisivat hyväksyttyjä vierailukohteita ja kävisimme joskus myös hänen sukulaisissaan.

Ystäviäkään hänellä ei ollut kuin yksi, jonka kanssa aika kului lähinnä pulloa tyhjennellen. Syyksi hän sanoi muutot. Se ei tuntunut kovin uskottavalta, tavatessamme hän oli kuitenkin jo asunut samassa talossa 18 vuotta ja ensimmäisen luokan syyslukukautta lukuun ottamatta ei ollut kesken kaiken tarvinnut vaihtaa kouluakaan. Hän puhui joskus joistakin tyypeistä, mutta tuota yhtä lukuun ottamatta hän ei koulun jälkeen tapaillut ketään koulukavereistaan kuin sattumalta. Ja jos tällä yhdellä kaverilla oli paha olo, hän soitti usein minulle, kun Eksän kanssa voi juoda, mutta ei purkaa sydäntään. Hän oli ensimmäinen, joka sanoi, että olen aviossa narsistin kanssa.

Sitoutumisesta

Vatsan kautta? Auttaisiko herkkusuulle, että yritän sisään sanalaskun opastamin keinoin. Muutaman kerran keskityin ruoanlaittoon ja kauniiseen illalliseen. Valmistin ruokaa tarvikkeista, joihin meillä ei oikeastaan olisi ollut varaa. Katoin pöytään valkoisen liinan, kynttilöitä, kukkia. Odotin. Odotin ja odotin. Ei kuulunut miestä, ei ilmoitusta missä hän on ja milloin tulee. Ruoka kuivui uuniin tai levyille. Söin yksin. Toisinaan vain itkin pettymystäni. Lakkasin yrittämästä. Vain kerran juhlaillallinen toteutui – tavallaan. Ilman suunnitelmaa. Katoin kauniisti, valkoiselle liinalle. Kukaksi nostin yhden nuppunsa avanneen paavalinkukan, ja lämmitin tölkillisen hernekeittoa, sen lisäksi söimme näkkäriä ja juustoa.
Kävimme paljon konserteissa, teatterissa ja näyttelyissä, mutta aina Eksän valitsemissa. Koitin joskus ehdottaa minua kiinnostavia teatterikappaleita, mutta semmoiset tyhmentävät soopajutut eivät häntä kiinnostaneet. Näillä käynneillä seuranani oli aina herrasmies. Avasi ovia, auttoi takin päälle ja oli kaikin puolin kohtelias. Olimme aina ajoissa paikalla, ehdimme jutella, väliajoilla juttelimme paljon. Olin niinä hetkinä tasavertainen keskustelukumppani. Olin jotenkin ”ulkokehittynyt”, parempi versio itsestäni silloin, kun olimme kaksin jossakin muualla kuin kotona.

Muutama kuukausi vihkimisen jälkeen Eksää ei kuulunut kotiin koko iltana, ei soittoakaan. Yleensä hän kuitenkin oli ilmoittautunut edes jossakin vaiheessa. Silloin ei vielä ollut kännyköitä. Vasta yöllä kahden maissa soi puhelin, Eksä sanoi jäävänsä kaverin luo yöksi, kun heillä oli niin mukavaa. Joku nainen kikatteli taustalla. Kaverin? Eihän hänellä ollut kuin se yksi, joka silloin asui tilapäisesti vanhempiensa luona. Tuskin he siellä viettivät yötään.
Valvoin ja mietin. Mikä meni vikaan? Mitä teen? Alanko hakea eroa? Myönnänkö epäonnistuneeni heti alkuunsa? Haluanko yrittää neuvotella? Voinko jatkaa? Miksi olinkaan vastannut myöntävästi kosintaan, kun ”tahdon”-sanan jälkeen mies muuttui niin kaksijakoiseksi. Minne oli hävinnyt se mies, joka seurustelun aikana otti usein puheeksi uskollisuuden ja sen, miten tärkeää on pitää siitä kiinni. Muistin miten hän monet kerrat itku silmässä kertoi, miten kauheaa oli tietää, että omat vanhemmat pettivät toisiaan. Miten siskot ovat pettäneet miehiään. Mutta hän, hän olisi aina ehdottoman uskollinen ja halusi, että minäkin olisin. Rakkauden jälkeen uskollisuus on suurinta ja tärkeintä avioliitossa. Mihin oli hävinnyt se näitä puhunut mies.

Uskottomuudesta keskusteltiin monta tuntia. Alussa Eksä puhui olleensa vain miesseurassa. Joopajoo, uskottavaa. Hetken päästä se oli humalaisen päähänpisto ja he olivat olleet työkaverin hänen vaimonsa solariumissa, naiset mukanaan. Eikähän siinä mitään pitänyt tapahtua, ihan jutustelua varten vain lähdettiin jatkoille. Mutta jatkot muodostuivatkin niin mukaviksi, ettei raaskinut lähteä kotiin.
Anteeksipyyntöjä, lupauksia. Ei ikinä enää, se oli hänelle itselleenkin niin kamalaa. Eihän hän missään tapauksessa halunnut loukata ja lopulta oikeastaan se olikin työkaveri, joka järjesti kaiken – myös vieraat naiset…ja…ja…
Ja olihan syytä minussakin. Olin kylmä, tunteeton, enkä suostunut rakastelemaan aina, kun hän halusi. En suostunutkaan. Minua inhotti, kun umpihumalainen yritti lähestyä. Silloin sain kuulla kunniani, kuulin kuinka mitätön olin sängyssä, oikeastaan hänkään ei halunnut, kunhan kokeili ja tautiriskin vuoksi olisi kuitenkin ollut turvallisempaa pitäytyä yhdessä kumppanissa, vaikka en pelkkää patjaa kummempi ollutkaan. Aika pian huomasin pääseväni paljon vähemmällä, kun näissä tilanteissa en alkanut todistelemaan, että olisin muuta kuin sen, mitä mieltä Eksä oli minusta. Kieltäydyttyäni hän soitteli entisille naisystävilleen ja anoi rakasteluseuraa. Kerran hän soitti yhden äidillekin ja yritti saada tämän suostuttelemaan tyttärensä seksiin hänen kanssaan. Puhelut päättyivät usein siihen, että naiset löivät luurin korvaan tai kehottivat Eksää menemään nukkumaan. Epäsuosio kotona ja puhelimessa sai hänet avaamaan lisää oluita tai uuden viinipullon. Moitteet alkoivat kuulua enemmän ja enemmän sammaltaen, kunnes hiipuivat kokonaan ja Eksä sammahti sohvalle, lattialle, jonnekin. Aloin viettää öitä valvoen ja käyden aika ajoin tarkistamassa, että hän hengittää, ei ole oksentanut ja tukehtunut. Silloin en osannut kuvitellakaan kuinka paljon niitä öitä vielä tulisi ja kuinka monena seuraavana päivänä hän saisi minut vakuuteltua uskomaan kaiken vielä parantuvan.

Muutaman viikon päästä yöpoissaolo toistui. Kyllä, Eksä tiesi, että avioliitto merkitsee sitoutumista, mutta sehän ei merkinnyt hänelle hänen vapautensa menetystä. Toisinpäin – siis minulle - avioituminen oli itsestään selvästi täydellistä sitoutumista ja ehdotonta uskollisuutta. Hän ei sietäisi sitä, että pettäisin. Jos niin kävisi, olisi piru merrassa ja lievimmillään minulla äkkilähtö edessä, sillä hän kyllä uskaltaisi näyttää mistä on viisi hirttä poikki. Aloin miettiä sitä aika usein itsekin, tuosta pääsee ulos eikä olisi pakko tulla takaisin.
Eksän siskon neuvoi maksamaan samalla mitalla. Seuraava poissaolija olinkin sitten minä. Ihan vain tuttavalla, mutta kertomatta etukäteen, että lähden ja viivyn koko viikonlopun poissa. Äidilleni Eksä oli soittanut ja kysynyt, missä voisin olla. Äiti tiesi, mutta ei kertonut.
Sunnuntaina äidin pyynnöstä soitin. Sovimme, että menisin kotiin ja juttelisimme asian selväksi.

Kotiin palattuani olikin ihan toinen ääni kellossa. Eksä ei voisi elää ilman minua, ei mitenkään. Olin hänen repaleisen elämänsä tasapainottaja, henkinen turva ja tuki. Ilman minua hänen elämänsä meni täysin hunningolle. Seuraavat illat kuluivat keskustellen. Pitkästä aikaa meni koko viikko ilman alkoholia. Eksä yrittäisi. Ja yritti. Alkoholin kulutus romahti, mutta ei loppunut kokonaan. Hän lakkasi kehumasta muiden naisten erinomaisuutta. Vaihteeksi minäkin osasin tehdä jotain oikein, kunnon ruokaa, keskustella, rakastella. Sumuverho haihtui hänen silmiltään, aloin näyttää kauniilta. Miten hän oli voinut olla huomaamatta ja tajuamatta jo useamman kuukauden, miten kipeästi tarvitsi minua.
Lupasin/uhkasin pakata laukkuni ja muuttaa, jos Eksä vielä olisi uskoton eikä hän kuuluisi niihin, joille lähetän uuden osoitteen.
Arki asettui tasaisiin uomiin. Eksä alkoi taas lausua runoja minulle ja sepitti uusia minusta ja elämistämme tilanteista, toi kukkia ja keksi hauskoja pikkulahjoja. Nauru palasi. Mutta onni oli saanut särön. Halusin, että se kasvaa umpeen, että kaikki voisi olla taas ehjää ja hyvää. Halusin unohtaa.
Ehkä mies tarvitsi jonkinlaista irtiottoa menneisyydestään, ehkä alkuhankaluudet olivat olleet sitä. Paljon kysymyksiä jäi vaille vastausta.

Muutaman onnellisen kuukauden päästä päätimme luopua ehkäisystä.

Alku aina hankala, vai...

 Avioliitto lähti kangerrellen alkuun. Ihania romanttisia hetkiä oli toki aika paljonkin, mutta Eksää hiersi se, etten halunnutkaan luopua ystävistäni enkä lähisuvusta. Häntä harmitti myös se, että olin alkanut ystävystyä hänen siskonsa ja äitinsä kanssa – niiden kavalien käärmeiden, joihin ei ollut vähääkään luottamista.

Sitä mukaa, kun tapailimme ystäviäni, kuulin heistä paljon niin pahoja sanoja, että monesti kului viikkoja toipua niistä. Aika usein myös Eksä loukkasi emäntiä ja isäntiä niin rankasti, ettei anteeksipyynnöilläkään enää tullut seuraavia kutsuja. Parin oluen jälkeen Eksä hyväksyi vain omat ajatuksensa ja puheensa, haukkui muiden seurueessa olevien puolisot toinen toisilleen ja kaikille muillekin, kaikkien työpaikat kelvottomiksi ja puheet tyhmiksi. Kun joku alkoi puolustautua, siitä syntyi riitaa. Kaikki tapaamiset, joissa oli alkoholia, päättyivät enemmän tai vähemmän katastrofiin. Eksän mielestä sen vuoksi, että tapaamamme ihmiset olivat niin läpeensä typeriä, ettei heitä kerta kaikkiaan kestänyt selvin päin eikä hän voinut olla sanomatta mielipidettään heistä. Pitihän ihmisten tietää mitä ovat. Ei ollut hänen vikansa, jos ihmiset eivät kestä kuulla itsestään totuutta. Välttääkseen riitoja yhteisissä illanistujaisissa, moni puolusti itseään melko vaimeasti ja otti minuun yhteyttä jälkeenpäin tai kuulin joskus aikojen päästä sattumalta, miten Eksäni oli pahoittanut mieliä.

Ystäväpiiri kutistui – siis minun, hänellä ei hyviä ystäviä ollutkaan.

Miten se tämmöiseksi muuttui, kun meidät oli vihitty. Kaikkien bileiden jälkeen meni paljon aikaa ja voimia asioiden selvittämiseen. Omiin ystäviini ja välien säilyttämiseen paneuduin enemmän, Eksän piti hoitaa ainut hänen tuttavapariskuntansa, mutta lupauksista huolimatta taisi jäädä pelkäksi teoriaksi. Monia anteeksipyyntökukkapuskia lähti. Tai luulin, että lähti. Eksä halusi aina yksin kukkakioskille lähettämään kukat, nyt paljon, paljon myöhemmin on selvinnyt, ettei niistä yksikään tainnut oikeasti lähteä, vaikka kotiin tullessaan Eksä sanoi aina, että anteeksipyyntö on hoidettu ja olo on helpottunut. 

Ystäväni ja sukulaiseni ilmoittivat yksi toisensa jälkeen, että tervetuloa seuraan, mutta vain silloin, kun tarjolla ei ole mitään kahvia väkevämpää. Lopulta kyläkutsuja tuli vain ihan lähimmiltä sukulaisilta ja heiltäkin lähinnä perhejuhliin.

Sen lisäksi, että järjestään kaikki tapaamamme henkilöt olivat tyhmiä, rumia, liian kehnoissa töissä ja mitä kaikkea jouduinkin heistä kuulemaan, niin joka vierailun jälkeen Eksän vatsa oli todella kipeä koko kotimatkan. Lapsena äiti oli laittanut kylmiä hauteita vatsalle, mutta minä en tehnyt edes sitä. Siis autossa, kun hän ajoi. Eksä ei ymmärtänyt, miksi kaikki yrittivät myrkyttää hänet! Eihän se hirvittävä kipu ja ripuli voinut mistään muusta tulla. Kotiin päästyä kivut loppuivat välittömästi. Oli kyseessä kumman tahansa suku vanhemmat mukaan lukien ja ystävät, niin kaikki yrittivät myrkyttää hänet. Oli kotimatka pitkä tai lyhyt, niin koko matkan jouduin kuuntelemaan sitä samaa. Alussa yritin vakuutella, ettei niin ole, kellään ei ole mitään syytä ripotella tappavia myrkkyjä hänen ruokiinsa. Vähitellen aloin kimpaantua noihin toistuviin myrkytysjuttuihin, nojailin pelkääjänpaikan selkänojaan ja koitin keskittyä johonkin muuhun. Syytökset vaihtuivat siihen, etten kuunnellut. Totta. En jaksanut enää. Olin siis muuttunut välinpitämättömäksi ja minulle oli yhdentekevää, jos joku olisi onnistunut tappamaan hänet. Ei pidä paikkaansa vakuutteluja, mutta totta puhuakseni - joinakin kyynisinä hetkinä ajattelin, että myrkytettynä Eksä olisi ainakin hiljaa.

Tätäkö olin halunnut! En todellakaan. Rakkauden voima menetti merkitystään kovaa vauhtia.

Eksä jäi töiden jälkeen pyörimään kuppiloihin yhä useammin. Olihan hän käynyt niissä seurusteluaikanakin, mutta samassa kaupungissa asuessamme kuitenkin aina kodin kautta tai edes ilmoittanut jäävänsä kaupungille. Hänellä oli yksi melko pahasti alkoholisoitunut kaveri, samassa jamassako sitä kohta oltaisiin meilläkin. Sattumalta selvisi, etteivät he viettäneet iltojaan yhdessä kuin ani harvoin. Jonakin yönä Eksältä lipsahti, että hän kävi ulkona yhden entisen tyttöystävän kanssa. Juttelemassa, kun minä olinkin osoittautunut lopulta vain tyhmäksi kanaksi, jonka kanssa ei voinut puhua mistään. Olin niin tyhmä, että jopa luin hänen äitinsä tuomia naistenlehtiä. Niidenkin toinen toistaan joutavammista jutuista olisin voinut vain sivistyä, mutta luinkin niin hitaasti, että luultavasti jouduin tavaamaan ja taisi sekin olla niin rankkaa, ettei aivokapasiteettini riittänyt enää edes tyhjänpäiväisyyksien omaksumiseen.

Kiivaita keskusteluja, riitoja, tyhjiä lupauksia. Puolustelin itseäni. Sanani tuntuivat hanhen selkään heitetyltä vedeltä, menivät perille, mutta mikään ei läpäissyt pintaa. 

Aloin miettiä juomista yhä enemmän. Korvissa kaikuivat molempien vanhempien varoitukset. En saisi luottaa siinä rakkauden parantavaan voimaan. Aloin uskoa siihen itsekin. Tämä mies halusi avioon kanssani, että hankkisimme lapsia. Mutta olisiko hänestä isäksi. Olin melkein kolmenkymmenen, biologinen kello tikitti kiivaasti. Mitä olin elämältä halunnut – rakastavan miehen ja monta lasta. Monta lasta!!! Rakkautta oli riittänyt seurusteluajan, sitä oli edelleen. Mutta oliko se oikeaa rakkautta. Olinko tehnyt liian hätiköidyn päätöksen. Oliko biologinen kello tikittänyt järjen voimattomaksi. Olin palavasti rakastunut, mutta oliko Eksä rakastunut minuun. Monina päivinä tunsin itseni palvotuksi kuningattareksi, mutta useimmiten ilman varoituksia olinkin jotain, jonka voi polkea jalkoihinsa kuin vanhan rievun. Kestäisinkö niin suuria ristiriitoja. Etenkin appivanhempien varoitukset kiersivät kehää ajatuksissani. Olin menettänyt luottamukseni rakkauden voimaan, tuoreeseen aviomieheeni ja parisuhteeseen. Toisaalta halusin näyttää, että selviän, että valintani ei ollut väärä. Kellään ei ollut oikeutta tuhota liittoani jo ennakkoon. Ei siltikään, vaikka yhä useammin tunsi, että varoittajat olivat olleet oikeassa. Halusin näyttää, että selviän!

Yhtenä hyvänä päivänä otin asian Eksän kanssa puheeksi. Mitä olemme, miten meidän käy. Miksi minusta tuli meidät yhteen vihkimällä tyhmä saapas. Olisiko parempi erota. Erota! Jos menisin noilla argumenteilla vaatimaan eroa itselleni, niin tuomarithan kuolisivat nauruun.

Meidänhän piti hankkia lapsiakin, mutta tilanne taisi vihkimällä muuttua vähän liikaa. Lapsia! Ei ikinä, ei ikinä Eksän perheeseen! Hän ei voi sietää lapsia, kitiseviä räkäisiä olioita. Missään olosuhteissa hän ei haluaisi moisia pyörimään jalkoihinsa ja rajoittamaan elämäänsä. Mutta nimenomaan lasten hankinnan vuoksihan hän oli halunnut vihille. Kun minä olisin halunnut jatkaa avoliitossa, eikä se hänestä ollut riittävää sitoutumista, niin hän keksi, että lapsilla hän saisi minut vastaamaan ”tahdon”. Minulla oli niin paha ja ahdistunut olo, että oli vaikea hengittää. Lähdin kävelemään. Yksin. Ensimmäisen kerran en halunnut mukaan miestä enkä koiraa.

Rouvaksi

Eksän koulu loppui ja saimme viettää kaikki päivät yhdessä. Siitä tulisi ihanaa, rakkaudentäyteistä elämää. Kuinka olinkaan sitä odottanut. Eksä sai heti työpaikankin, ei omalta alaltaan, mutta sitä sivuavan ja häntä enemmän kiinnostavan. Tulevaisuus näytti lupaavalta.
Viikonloppujen illat kuluivat viinin ja oluen kanssa. En ollut erityisen halukas juomaan, mutta lasillisen pari join aina seuraksi. Puhuimme paljon. Toivoin, että Eksä puhuisi myös siitä miten hän kokee asiat. Hän sanoi usein rakastavansa minua, mutta muuten keskustelut liikkuivat päivän tapahtumissa. Oli tärkeää seurata aikaa lehdistä, lukea poliittista kirjallisuutta, taiteilijaelämänkertoja, tutkia yhdessä taidekirjoja, käydä näyttelyissä, teatterissa ja kuunnella musiikkia. Olisin halunnut tietää myös, miten hän kokee asiat, mutta ”sen aika on sit myöhemmin”.
Välillä tunsin itseni kuin tyhjiin imetyksi mehutetraksi, mutta en keksinyt syytä miksi. Ehkä työ ja öihin venyvät keskustelut veivät voimat – omasta mielestäni nukuin tarpeeksi ja aloin miettiä väsymykselle syitä. Heräilin öisin, olo tuntui pahalta, mutta en tiennyt miksi. Periaatteessa kaikki kuitenkin oli niin valtavan hyvin. Hankala työkaveri? Olin joutunut siirtymään lähemmäksi uutta työparia ja johtajan sihteerin kanssa vierekkäisiin pöytiin. Hänen kanssaan kemiamme eivät olleet toisiinsa sopivat, mutta pärjäsimme sen verran, kuin töissä oli tarpeen tehdä yhteistyötä. Ehkä se kuitenkin väsytti. Varmaankin se.


Lasten hankkimisestakin puhuttiin. Useampi. Mietimme nimiä ja mitä heistä voisi tulla. Eksä halusi opettaa lapsensa hyviksi keskustelijoiksi, muuten ei ollut väliä, mitä heistä tulee.
En halunnut vihille ja se sopi Eksällekin hyvin, yhdessä voi elää ilman aamentakin. Aika pian koulunsa loppumisen jälkeen hän kuitenkin kosi. Humalassa. Sanoin avioliiton olevan niin iso asia, että siitä puhutaan selvin päin ja silloin minulta voisi saada vastauksenkin.

Kului viikkoja eikä uutta kosintaa kuulunut. Pohdin hänen juomistaan ja sitä, mitä siitä seuraisi, jos se jatkuu tai jos se lisääntyy. Rakastamalla en ollut saanut sitä vähentymään. Mokien ja loukkausten jälkeen kuulin anteeksipyyntöjä ja lupauksia, että se oli tasan tarkkaan viimeinen kerta, kun hän joisi itsensä niin räävittömään kuntoon. Halusin kerta toisena jälkeen uskoa, että niin kävisi. Olin jo unohtanut koko kosinnan – humalaisen päähänpisto, kun yhtenä viikonloppuna siivotessamme Eksä tuli sammuttamaan imurin ja sanoi, että jos aiomme hankkia lapsia, niin sitten pitää mennä naimisiin. Pyysin, että siivotaan loppuun ja mietitään sen jälkeen.
Kyllä –vastaus oli jonkinmoisen neuvottelun tulos. Rakastin, voi miten paljon rakastinkaan! Mutta juominen arvelutti. Taas kerran Eksä vannotteli, että asia korjaantuu. Ja minä uskoin.
Kumpikaan ei halunnut isoja häitä. Ajattelin jotakin pientä lähimpien kanssa, mutta sekin oli Eksälle liikaa keskipisteenä oloa, joten lopulta päädyimme käymään kahden todistajan kanssa maistraatissa. Äideille kerroimme siitä vihkipäivänä maistraattiin lähtiessämme, muuten kukaan ei tiennyt. Paitsi todistajat. Kävimme heidän kanssaan syömässä ja kaksin juomassa viinilasilliset ravintolassa, jossa olimme ensimmäisillä treffeillämme. Aamulla olisi aikainen herätys.
Hääyöstä ei ole jäänyt mitään mieleen. Ei mitään poikkeavaa normaalielämään. En tiedä mitä olin odottanut – jotain mikä erottaisi sen muista yhdessä vietetyistä öistä.
Aamulla nousimme viiden maissa. Kääntyilin vielä peiton alla, kun Eksä jo pomppasi pystyyn ja sanoi. ”Nyt, kun sulla on mut, voit laittaa välit poikki kaikkien ystäviesi ja sukulaistesi kanssa. Tai ehkä me voidaan joskus vanhempiasi tavata.”  Vastasin, että minulla on ollut ystäviä ja on edelleen. He ovat minulle tärkeitä ja pysyvät, vihkiminen ei sitä muuta miksikään. Enkä aikoisi myöskään luopua suvustani. Minulle tuli todella inhottava olo. Siitä ei keskusteltu sen enempää silloin eikä juuri myöhemminkään. Söimme vaitonaisina aamupalaa ja lähdimme ajamaan poikki Suomen.
Pitkin päivää olin kuullut erilaisia moitteita ja häämatkan alku vesillä oli yhtä parjaamista. Tunnin päästä alkuun lähdöstä tiuskaisin, että jos avioliitto jatkuu semmoisena, mitä sen ensimmäinen päivä oli ollut, niin siitä todennäköisesti tulee hyvin lyhyt.
Ensimmäisen avioliittopäivän iltana, mietin, miten paljon suhtautuminen minuun muuttui yhden yön aikana. Niinkö tässä oli käynyt, että ”tahdon” muutti minut jumalaisesta naisesta esineeksi. Tilanne palautui seuraavana päivänä entiselleen ja häämatkasta tuli lopulta oikein mukava.

Rakkautta

Noin vuoden seurustelun jälkeen muutin Eksän luokse, kun hänen poissa ollessaan koira tarvitsi paremman hoitajan kuin mitä hänen kaverinsa oli. Viikot kuluivat koiran kanssa ja viikonloput kolmisin. Posti kantoi lähes joka päivä runoja ja rakkauskirjeitä – mutta niihin oli alkanut tulla arvostelua käytöksestäni.

Aika pian alkoi olla sanomista siitä, että olin liian hyvää pataa työkavereiden kanssa. Alkoi olla mustasukkaisuutta siitä, että kerroin jostakin, mitä olin puhunut miespuolisten työkavereiden kanssa. Niin kaukaa haettuja suhde-epäilyjä, etten osannut niitä aluksi edes varoa. Ei sitä ihan mykkänäkään voinut olla päivät pitkät, kun enimmäkseen työparina oli miehiä. Muutaman rajumman mustasukkaisuusepisodin jälkeen opin jättämään työpuheet oven taakse, kun lähdin kotiin.
Jonkun Eksän töihin soittaman puhelun jälkeen viereisen pöydän mies sanoi, ettei asia hänelle kuulu, mutta minulla taitaa olla hankala miesystävä. Ensimmäisiä outoja asioita oli ollut. Mutta olihan vastapainona niin paljon hyvää ja kyllähän sitä lähes kolmekymppisten elämässä on jo sen verran omaa särmää, että tulee senkin vuoksi yhteenottoja kaapin paikkaa hakiessa. Turha huolehtia, rakkaus kantaa.
Tuleva anoppi pyysi minut puhutteluun. Miten luulen jaksavani, kun hänen poikansa on niin hankala. Juteltiin pitkään, minä aika varovasti, mutta kuuntelin kyllä tarkkaan. Lopulta sanoin, että ainahan tulee ristiriitoja, ellei parisuhteessa jompikumpi alista toista ja että eripurat pitää oppia sopimaan molempia osapuolia tyydyttävästi. Ja minähän aioin rakastaa sen miehen kiltiksi!
Niinpä.
Myöhemmin anoppi oli hyvä tuki, kun oli kyseessä ristiriidat hänen poikansa kanssa. Narsismista emme tienneet kumpikaan puhuvamme emmekä ymmärtäneet kuinka peruuttamattomasta häiriöstä oli kyse. Molemmat tiesimme yhteisen rakkaamme käytöksestä asioita, joita soinen ei tiennyt.
Mitä anoppi kuuli minusta, sitä en tiedä. Se mitä ja miten poika puhui äidistään, kauhistutti minua monet kerrat. Ja se, miten minun pitäisi varoa sitä kavalaa käärmettä ja olla tutustumatta lähemmin. Onneksi loin anopista oman käsitykseni ja se oli aika paljon erilainen kuin pojan mielikuva äidistään.

Tuleva appi tuli juttelemaan, kun olin yksin kotona. Olinko aivan varma, että selviydyn elämästä hänen poikansa kanssa, kun tämä on niin ilkeä kaikille ja etenkin koiralleen ja voisiko luottaa siihen, että lapset eivät saa yhtä julmaa kohtelua kuin koira. Olinhan minä sen nähnyt ja sitä kauhistellut, mutta se koirahan oli Eksän kaverin välinpitämättömässä seurassa alkanut käyttäytyä huonosti ja sille piti näyttää kuka on isäntä. Minusta paljon vähempikin näyttäminen olisi riittänyt.
Olinko miettinyt lasten hankkimista ja uskoinko selviäväni. Taas juteltiin pitkään. Olin miettinyt, uskoin selviäväni. Rakastamalla.

Juttelin Eksän kanssa hänen vanhempiensa kanssa käydyistä keskusteluista ja ihmettelin miksi. No siksi, että he olivat niin rikkaita ja halusivat varmistaa, että seurustelen heidän poikansa kanssa rakkaudesta enkä rahasta. Mutta Eksä oli sanonut vanhemmilleen, että turha pelko, minun vanhemmillani luultavasti on enemmän omaisuutta kuin heillä. Tyhjin käsin aloitettua, ahkerin käsin tehtyä, ei suuria tuloja, mutta tarkkaan harkittuja menoja – molempien vanhempien perheillä.

Biologinen kelloni tikitti niin kovaa, että sen alle hautautuivat kaikki tulevaisuuden uhkakuvat. Sitä paitsi, minähän rakastaisin sen miehen raittiiksi, minä rakastaisin sen kiltiksi. Näyttäisin koko maailmalle tai ainakin lähimmille, miten rakkaudella on ihmeellinen voima!