Oli paljon oikein hyviä päiviä, mutta monista minun mielestäni itsestään selvyyksistä tuli sanomista vähän väliä.
* Koiraa ei lyödä eikä potkita. Se ei ymmärrä, miksi sille huudetaan, ellei se ole jäänyt kiinni itse teosta.
* Vauvaa ei ravistella, ei lyödä, eikä sitä purra. Jos vauva on itkuinen, sille ei karjuta, vaan otetaan se syliin ja lohdutetaan. Ellei se suostu kuuntelemaan puhetta, se ainakin tuntee läheisyyden.
* Umpihumalainen mies ei välttämättä ole paras henkilö kulkemaan vauva sylissään, etenkään, kun milloin tahansa pinna saattoi pärähtää tuhannen säleiksi eikä tilanne sen jälkeen enää ollut kenenkään hallinnassa.
* Vauvaa ei jätetä yksin kotiin, vaikka se nukkuisikin sopivasti sen aikaa, että aikuiset ehtisivät käydä kaupassa, lenkillä tai oluella.
* Vauva on vauva silloinkin, kun mies on kotona ja kaipaa huolenpitoa edelleen. Siitä meillä tulikin aika isoja ongelmia. Eksä oli melko mustasukkainen siitä, että aikaani kului vauvan kanssa myös silloin, kun hän oli kotona. Hänen mielestään vaimo oli miestä varten, vain ja ainoastaan miestä varten!
* Vaimo on aivan jotakin muuta kuin esine. Vaikka päiviä voi piristää kukilla ja itse sepitetyillä runoilla, niin se ei korvaa kunnioitusta eikä anteeksipyyntöä, kun on tullut oltua ilkeä. Jokainen paljastunut uskottomuuskerta nakersi syvää koloa luottamukseen. Ensimmäisestä kerrasta lähtien uskottomuus horjutti aika pahasti koko liittoa. Syyhän oli aina ollut minussa. Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni oli niin iso, että Eksä pystyi aina puhumaan minut jäämään. Biologinen kello tikitti kaikki järjen varoitukset mykiksi. Muutama viikko sitten jossakin narsismijutussa oli, että noin kolmasosa uhrinaisista on sitoutunut puolisoonsa juuri biologisen kellon tultua elämän voimakkaimmaksi ääneksi.
Jos vaimo on valvonut vauvan kanssa, hän voi olla oikeasti väsynyt ja voi kaivata rakkaansa kainaloon käpertymistä, vaikka ei jaksaisikaan rakastella. Läheisyydestä saisi voimaa jaksaa. Mutta Eksälle läheisyyttä oli vain rakastelu, vapaaehtoisesti, painostaen tai raiskaten. Välillä olin niin väsynyt, että nukahtelin kesken rakastelun – siis kylmä, täysin tunteeton, frigidi, kuten niin usein kuulin. Mitä milloinkin.
Eilen selasin käsityölehtiä, jotain pitäisi raaskia heittää välillä pois tai lopettaa uusien ostaminen. Lehtien välistä tuli Eksän kirjoittama kirje, vuodelta 1983. Sain kirjeitä koko avioliiton ajan. Välillä paperilla oli humalaisen sekasotkua, yksittäisiä ajatuksia ja epäselvää horjuvaa käsialaa, välillä koneella kirjoitettuja hyvin punnittuja lauseita. Mietin luenko vai en. Uteliaisuus voitti. Eksä peräsi oikeuksiaan ja vaimon velvollisuuksia. ”Kuvittelet, että sinulla on oikeus ja määräysvalta omaan ruumiiseesi.” Niin kuvittelin! Kirjeen lukemisesta tuli niin ahdistunut olo, etten nukkunut juuri mitään koko yönä. Minulla on niitä kirjeitä kellarissa pahvilaatikollinen…
Vihkimisen jälkeen tilanne oli muuttunut aika kummalliseksi. Olin muuttanut minut tyhmäksi naudaksi, jota aviomies sai kohdella miten tahtoi. Jalustallaolopäivien väliin alkoi tulla yhä enemmän ilkeyttä, jonka syitä en ymmärtänyt ollenkaan. Tämäkö nyt oli sitä, mistä Eksän perhe oli varoittanut. Minulle tärkeä ihminen piti minua huonona – olin muuttunut arvottomaksi. Kun seurusteluaika oli ollut niin toisenlaista, kun perheen ulkopuolisilla oli Eksästä niin toisenlainen käsitys kuin minulla, aloin epäillä, että se vika oli oikeasti minussa. Kyllähän lähiympäristö näki tilanteen, mutta pidin moittimisoikeuden vain itselläni. Olin ehkä tehnyt väärän ratkaisun elämäni suurimmassa päätöksessä ja sen myöntäminen kirpaisi. Ja olihan niitä hyviäkin päiviä paljon. Sillä puolustin itseäni itselleni ja muille. Aloin toivoa, että tulisi jokin, joka huuhtoisi kaiken pahan pois ja jättäisi vain riidat, jotka voi ymmärtää.
Eksän läsnä ollessa aloin punnita sanojani entistä tarkemmin, aloin varoa vähän kaikkea, etten vain suututtaisi. Mutta ei se mitään muuttanut – paitsi minussa. Vaatimuksia muutoksesta ja yhä uusia vaatimuksia kaiken aikaa. Jos jotakin onnistuinkin itsessäni korjaamaan, ei sillä ollut mitään merkitystä. Eikä minusta ollut muuhun kuin olemaan oma itseni. Alkuvuosina pystyin palautumaan entiselleni, hyviin tunteisiin, osasin nauttia täysillä onnen hetkistä, niiden avulla jaksoin kestää ne huonot. Kellä tahansa on pahoja päiviä ja missä ne voi purkaa ellei kotonaan. Kodinhan pitäisi olla turvapaikka, jossa voi olla sitä mitä kulloinkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti