Koiramme oli jo melkein seitsenvuotias, kun vauva syntyi. Otin se alusta alkaen ”mukaan hoitoihin”. Juttelin vaippaa vaihtaessa molempien kanssa ja istuskelin lattialla niin, että koira sai tutusta uuteen perheenjäseneen. Tuntui mukavalta, että ne kaksi näyttivät tulevan hyvin toimeen. Muutaman kerran vauva nappasi tiukasti turkista kiinni, mutta koira odotteli kärsivällisesti, että sain irrotettua otteen.
Päivälleen puolivuotiaana esikoinen lähti konttaamaan. Ensin olin siitä riemuissani, mutta kohta huomasin, että koiralle se ei sopinut ollenkaan. Onneksi olin riittävän lähellä, kun koira lähti ensimmäiseen syöksyyn vauvaa kohti. Ehdin juuri ja juuri nostaa vauvan pois koiran ulottuvilta. Se oli perjantai. Soitin Eksälle, että hakee heti koiran pois. Mutta eihän se käynyt. Koira oli kiltti, minä olin varmaan tahallaan ärsyttänyt, kun en voinut sietää koiria. Ai, tuuli taas siltä suunnalta…
Ajattelin, että katsotaan nyt sitten viikonlopun yli. Eksä ehti muutaman kerran nähdä ominkin silmin, että koira vihoitteli esikoisellemme, kun tämä konttasi koiran suuntaan, vaikka vain kauempanakin. Silloinkin, kun en ollut samassa huoneessa ärsyttämässä. Sunnuntai-iltana sanoin, että aamulla kodista lähtee joko koira tai vauva ja minä. Molempien isovanhempien luona olisi ollut sama rähinäongelma enkä halunnut heitä sulkea pois lapsen elämästä. Jokin muu ratkaisu pitäisi löytyä.
Pitkin hampain Eksä otti koiran mukaansa. Olin ehdottanut, että hän alkaa pitää sitä päivät töissä, mutta se hänelle ei sopinut edes tilapäisesti. Ruokatunnin jälkeen hän soitti käyneensä eläinlääkärin luona, eikä meillä enää ole koiraa ja että siihen ei olisi tarvinnut ryhtyä, jos olisin ollut toisenlainen. Se, etten pitänyt eläimistä, oli minulle täysin uutta.
Eksän koira oli kolmevuotias, kun aloimme seurustella. Mielestäni olimme sen kanssa kaverit alusta pitäen. Se iloitsi kanssani ja kuunteli pää kallellaan suruni ja lohdutteli hyvin ymmärtäväisesti. Ainut mistä olimme eri mieltä, oli korppujen syönti sohvalla ja siinäkin annoin pikkuhiljaa periksi. Kaikessa muussa se totteli helposti ja siirtyi usein sinne minne minäkin.
Eksä sen sijaan kohteli ajoittain koiraa hyvin karusti. Meille tuli siitä lukuisia riitoja. Jos koira on kipeä ja oksentaa, mielestäni se ei paranisi sillä, että sen heittää niin, että koiraparka kierii pitkin lattioita. Tai jos koira epäröi hetken autoon hyppäämistä, niin Eksä ruttasi sen alta aikayksikön auton lattialle. Koira vikisi ja Eksä karjui. Minäkin huusin. Eläintä ei saanut kohdella niin!
Jatkuva puuttumiseni vähensi huonoa kohtelua – ainakin silloin, kun olin läsnä. Välillä uhkailin ilmoittaa eläintensuojeluviranomaisille.
Eksän mukaan koiran käytösongelmat johtuivat hänen kaveristaan, jonka suuri huvi oli istua sohvalla ja heitellä koiralle pähkinöitä. Osan se onnistui nappaamaan ilmasta ja osa kieri pitkin lattioita. Minusta se käytösongelma oli kyllä aivan muualla kuin turkin sisällä tai pähkinöillä leikittäjässä. Loppujen lopuksi, kohtelustaan huolimatta se oli ihan mukava ja fiksu koira. Vauvaakin se vahti ahkerasti kaikilta vierailta. Tämä on meidän, tähän et koske! Kun olin antanut luvan, vieras sai vapaasti olla vauvan kanssa. Mutta, kun nyytti alkoi liikkua, koira koki hänet uhaksi itselleen. Olisiko tilanne korjaantunut, en tiedä. En uskaltanut ottaa riskiä.
Eksän isä oli odotusaikana käynyt luonani, kun olin yksin kotona. Häntä epäilytti koiran käytös vauvaa kohtaan, kun poikansa on kohdellut sitä niin huonosti. Hän pelkäsi myös, että poika alkaa kokea samaa kohtaloa kuin koira.
En osannut kuvitella, että Eksä kävisi kenenkään kimppuun. Mutta sen keskustelun jälkeen tulin siinä suhteessa vähän epäluuloiseksi. Koira, lapsi, vaimo – eläviä olentoja kaikki. Voisiko…? Ei! Ehkä sittenkin. En ollut kuullut kertaakaan, että Eksä olisi ollut tappeluissa.
Koirasta kuulin sitten muutaman oluen jälkeen seuraavat viisitoista vuotta. Eksäparka oli joutunut luopumaan elämänsä tärkeimmästä olennosta minuun pahuuteni tähden. Olin rikkonut jotakin tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti