Ystävien kanssa

Olin ymmälläni asioiden muuttumisesta, kaipasin aikuista seuraa, kaipasin keskusteluja. Eksälle olin muuttunut vihkimisen myötä tyhmäksi ja minun mielipiteeni sai tyrmätä ennen kuin ehdin edes sanoa sanottavaani loppuun. Olin lueskellut hänen äitinsä tuomaa naistenlehteä ja sen jälkeen olin entistä typerämpi kana ja varmaan alkaisin suunnitella kaikenlaista hankaluutta hänen elämäänsä – niitähän naisenlehdet neuvovat sivutolkulla joka viikko ja tyhmistävät naisia ja kääntävät heitä puolisoitaan vastaan.

Aloin tutustua naapurin vuorotöissä olevaan rouvaan, mikä Eksän mielestä oli aika tavatonta ja turhaa, olihan meillä ainakin 30 vuoden ikäero. Minusta se ei ollut este juttelemiselle aidan yli ja joskus samassa pihassakin. Yhteisiä puheenaiheita tuntui riittävän ja sain nauraa jonkun aikuisen kanssa.
Eksä vihoitteli, kun tapailin harvakseltaan työkavereita tai hänen samassa talossa asuvia sukulaisiaan. Kuulin heistä ilkeitä kommentteja päivittäin ja kehotuksia pysyä erossa moisesta roskasakista. En ymmärtänyt miksi, koska minusta puheet eivät pitäneet paikkaansa ja tulin hyvin toimeen hänen sukunsa kanssa. Juttelin hankaluuksista anopin kanssa. ”Älä huoli, kyllä me sen keisarin kesytämme”, sanoi hän aina ja tiedän, että hän ihan oikeasti yrittikin sitä monet kerrat.
Ystäviä tai sukulaisia en olisi saanut kutsua käymään. Kutsuin ja aina siitä tuli riita. Ensimmäiset tunnit vierailujen jälkeen menivät moitteita kuunnellessa. Voi, että ihmiset olivat tyhmiä ja semmoisten kanssa hänen piti tuhlata aikaansa! Moitteissaan hän ei tehnyt mitään eroa siihen, olivatko tavatut ihmiset olleet hänen tai minun sukulaisia tai ystäviä. Minusta vierailut olivat virkistäviä ja kun sanoin sen ääneen, niin tulin liittyneeksi samaan epäihmisten kastiin muiden kanssa. Jos olimme olleet jonkun luona, kuuntelin vähintään kotimatkan tyhmyysmoitteiden lisäksi Eksän myrkyttämisyrityksistä. Olimmepa olleet kenen luona tahansa, niin aina kaikki olivat häntä vastaan ja olivat sirotelleet tarjottaviinsa myrkkyjä, koska muilla ihmisillä oli tarve vahingoittaa häntä.
Kun kävimme yhdessä jossakin tai meille tuli vieraita, Eksä joi kuin sieni ja useimmiten mokasi jotakin. Ihan tavallista oli, että meitä kehotettiin lähtemään kotiin ennen kuin bileet loppuivat tai että vieraat lähtivät meiltä ovet paukkuen. Muutaman oluen jälkeen tuli usein käydyksi läpi muiden ulkonäkö, huono luonne, epäkelvot harrastukset ja joutavat työt, niin eipä siinä loppuun asti kuunnelleille monta kiveä kiven päälle jäänyt. Useimmat eivät koko ”sarjaa” loppuun asti kuunnelleetkaan.

Kerran Eksän koulukaverit tulivat meille viettämään iltaa. Koko luokka oli kutsuttu, muutamia miehiä tuli. Kun pohdin tarjottavia, niin Eksä sanoi ostavansa olutta ja viinejä ja jokainen on luvannut tuoda jotakin omia suosikkijuomiaan myös eikä mitään syötävää tarvittaisi. Illan tarkoitus on keskustella ja humaltua. Leivoin patonkeja. Edes. Enemmänkin olisi voinut, tuntuivat loppuvan heti alkuunsa. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä holtittomammaksi meno kävi. Yksi kavereista alkoi käydä minua kohtaan liian tuttavalliseksi ja Eksästä se oli tosi kivaa. Niin kivaa, että hän alkoi opastaa rakastelupaikkaa kaverilleen ja minulle. Minusta se tuntui pöyristyttävältä! Minulla oli sitä vastaan paljonkin, mutta Eksän yllyttäessä, kaverinsa vain innostui lisää. Minua inhotti, halusin pois tai ainakin sen kaverin pois. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi porukassa oli yksi semmoinenkin mies, joka tuli avukseni ja sai vähitellen tilanteen rauhoittumaan. Sen jälkeen hän lähti pois ja sanoi ovella, ettei halua enää eläissään olla sen törkylauman kanssa tekemisissä ja että toivottavasti pärjään Eksäni ja niiden muiden kanssa. Hän olisi ollut valmis viemään minut jonkun ystäväni luokse turvaan, mutta ei minulla ollut enää ketään, jonka luokse olisin voinut yöllä mennä. Menin makuuhuoneeseen, suljin oven ja toivoin, että siinä olisi ollut lukko. Lueskelin sängyllä, täysissä pukeissa, valmiina säntäämään ulos koska tahansa. Kun asunnossa alkoi olla hiljaista, kävin hiljaa kurkkaamassa tilannetta. Eksä ja kaverinsa nukkuivat pitkin lattioita ja tuoleja. Koitin itsekin nukahtaa. Aamulla vieraiden lähdön jälkeen oli perheneuvottelun aika. Mutta Eksä ei jaksanut juuri silloin, kun oli pää niin kipeä ja voimaton olo. Ja jo iltapäivällä hän kielsi kaiken, mitään semmoista ei ole voinut tapahtua. Hän ei ikinä suostuisi siihen, että joku kävisi minuun käsiksi. Olin keksinyt kaiken, olin katkera jostakin ja halusin panetella hänen ystäviään.
Sen illanvieton jälkeen sanoin, että sillä porukalla ei ole meille enää mitään asiaa ja jos haluavat juoda yhdessä, niin sen kuin juovat, mutta järjestävät kilpajuonti-iltansa missä tahansa muualla kuin meillä.

Jotenkin Eksä taas onnistui puhumaan asiat edukseen ja tekemään minusta syyllisen tapahtuneeseen. Meni aika monta viikkoa, ennen kuin hänen opiseklukavereidensa käynnin jälkeen elämä palautui tavallisille uomilleen. Näennäisesti palautui. Luottamus meni peruttamattomasti sirpaleiksi, enemmän kuin kiinnijäädystä uskottomuudesta. Luulin ja toivoin ajan parantavan, mutta niin ei käynyt. Kun vuosia myöhemmin juttelin ahdistuksestani ja sen syistä lääkärin kanssa, hän sanoi, että on asioita, jotka voi antaa anteeksi, mutta niitä ei silti tarvitse hyväksyä. Ne ovat monesti asioita, joiden kanssa oppii elämään, vaikka tuleekin tilanteita, jolloin haavat aukeavat uudelleen.

Aika monia anteeksipyyntökukkia vaadin Eksää lähettämään, tai anteeksipyyntösoittoja. Minusta aikuisen piti vastata omista puheistaan ja omasta käytöksestään. Ja jos oli loukannut muita, olisi reilua edes yrittää hoitaa asia kuntoon. Eksä halusi hoitaa ne yksin ollessaan ja soittaa töistä ”heti maanantaina” eli luultavasti jäivät hoitamatta. Ainakaan nyt eron jälkeen asian tullessa joidenkin ystävien kanssa puheeksi, yksikään ei ole muistanut moisia kukkalähetyksiä tai anteeksipyyntöjä saaneensa, vaikka Eksä kertoikin iloisena ja helpottuneena, että asia on nyt kunnossa. Vielä silloin luotin siihen mitä hän sanoi enkä tehnyt tarkistussoittoja. Vähitellen opin, ettei kaikella sanotulla välttämättä ole nimeksikään tekemistä totuuden kanssa, vaikka hän osasikin tuoda sanottavansa hyvin uskottavasti esiin. Lopulta oli hyvin vähän asioita, joiden paikkansa pitävyyteen luotin. Mutta siihen kului vielä vuosia.
Vähitellen ystävät eivät enää olleet halunneet tavata ollenkaan ja osa ilmoitti, että voimme tavata vain tilaisuuksissa, jotka ovat päivällä ja joissa ei tarjoilla mitään kahvia väkevämpää ja joihin me menimme autolla. Kirje- ja puhelin yhteys säilyi muutamiin joitakin vuosia, osaan koko avioliiton ajan ja eron jälkeen huomasin, että hyvälle ystävyydelle 30 vuoden taukokaan ei ole loppupiste.