Loman jälkeen ei ollut mitään merkkiä lapsentulosta, ei vielä vähään aikaan syksylläkään. Vihdoinkin! Seuraavana syksynä olisimme oikea perhe! Voi sitä onnea. Lapsi, lapsi. Me saisimme lapsen!
Minusta tuli särkyvää. Minuun ei voinut koskea. Kaipasin läheisyyttä. Ei mitään. Ei hipaisuakaan, etten mene rikki, ettei tuleva vauva mene rikki. Jos yritin halata, Eksä tiuskaisi: ”Kuulehan pikkurouva, elämä on muutakin kuin rakastelua.” Riuduin läheisyyden puutteessa. Aloin usein istua eteisen nurkassa ja nojasin seinään. Vasta paljon myöhemmin ja parin muuton jälkeen tajusin miksi. Painauduin nurkkaan ja olin seinien sylissä. Kaipasin kosketusta. Tunsin välillä itseni suorastaan sairaaksi. Miten särkyisin, jos pötköttelisin rakkaani kainalossa.
Otin asian puheeksi neuvolassa. Terveydenhoitaja jutteli siitä Eksälle. Olin ihan normaali nainen edelleen. Se vähän normalisoi tilannetta, mutta kun raskaus alkoi näkyä, olin taas särkyvää lasia.
Aloin nähdä painajaisia, että koiralauma alkoi seurata minua ja jokin isoista koirista raiskasi minut. Olo tuntui kuvottavalta ja pelokkaalta. Muutaman painajaisen jälkeen kerroin niistä Eksälle. Hän suuttui ja sanoi, että tuommoiset unet tietävät, että lapsessa on jokin pahasti vialla. Unineni aion saada meille vammaisen lapsen. Niiden näkeminen on lopetettava välittömästi! No, eihän uniaan voi valita. Paitsi tietty Eksä, joka näki mitä halusi ja jos oli alkamassa painajainen, sen sai helposti lopetettua, jos vain halusi.
Sen jälkeen aloin koirapainajaisten lisäksi nähdä unia, joissa synnytin päättömän pojan. Se oli muuten ihan normaali, kasvoi ja leikki, mutta koskaan sille ei kasvaisi päätä. Työnsin lasta vaunuissa, rattaissa ja myöhemmin kävelimme hänen kanssaan yhdessä ja joka paikassa Eksä kulki perässä huutaen syytöksiä lapsen päättömyydestä.
Jäin äitiyslomalle. Ensimmäisenä iltana Eksä hieroi kämmeniään yhteen ja sanoi, että hänen vastuunsa kasvoikin nyt todella suureksi, kun en enää tapaa muita aikuisia kuin hänet. Miten niin? Ei tule pitämään paikkaansa. Mutta enhän lapsen kanssa voisi liikkua ja tapailla sukulaisia ja ystäviä. Ei onnistu! Tapaan ja iloitsen lähimpieni kanssa onnestani.
Syksyn ensimmäisten lumien ja pakkasten aikaan syntyi 10 pisteen poika, pääkin sillä oli. Eksä oli mukana synnytyksessä.
Alkoi perheenä olemisen opettelu. Eksä vaihtoi vaippoja ja halusi kylvettää pojan. Lopulta minä kylvetin vain poikkeustapauksissa. Eksä jutteli vauvalle paljon, kertoili tarinoita ympärillä näkyvästä ja pötkötteli pitkät tovit vauva mahansa päällä. Kun poika oli parin kuukauden, hän alkoi lukea tälle ääneen ja sitä jatkui, kunnes nuorimmainen oli melkein kymmenen.
Mutta itkua Eksä ei sietänyt ollenkaan. Muutaman minuutin itku menetteli, mutta vähänkään pidempi sai hänet usein raivostumaan. Jonakin yönä hän alkoi huutaa, että poika on huutanut jo 20 minuuttia 18 sekuntia ja jos minä en saa sitä loppumaan heti, niin sitten hän järjestää sen hiljaiseksi. Puhumalla sain rauhoittumaan molemmat, mutta kun vastaava toistui riittävän monta kertaa, aloin pelätä pojan itkuja.
Ja jos Eksä jostakin syystä yöllä heräsi, vaikka olikin ihan hiljaista, niin aika pian hän herätti minut. ”Olen kuunnellut hetken. Poika on niin hiljaa, että kyllä se varmaan on kuollut. Kyllä sun äitinä pitäisi huolehtia ja mennä katsomaan.” Käänsin kylkeä, mutta sanat jäivät vaivaamaan ja lopulta nousin ja hiivin pinnasängylle, lipaisin kielellä kämmenselkään ja laitoin käden pojan kasvojen eteen.
Jos poika itki, se oli yhtä helvettiä, etenkin öisin. Jos otin itkevän lapsen syliin, olin paapomassa sitä pilalle ja kasvattaisin siitä terroristin. Ihan sama, lapsi saa huutaa, muutenhan siinä iässä ei vielä paljon osaa itseään ilmaista. Itkevää lasta en jättäisi yksin, niin kauan kuin minussa henki pihisee. Eikähän poikamme edes ollut paha huutaja, vaikka hän heräili parin tunnin välein, niin tuskin montakaan kertaa itki yli puolen tunnin.
Muutaman viikon kuluttua aloin käydä naapurin rouvan kanssa lenkillä ja Eksä hoiti poikaa. Anoppi oli kauhuissaan ja sanoi, etten saa jättää heitä kahden, kun Eksä ei ole tottunut lapsiin. ”Ensimmäinen se on mullekin”, sanoin ja lähdin kävelemään. Muutaman lenkkikerran jälkeen palasin kotiin, niin, että poika karjui täyttä kurkkua sängyssään ja Eksä lueskeli lehteä toisessa huoneessa. Kun ihmettelin tilannetta, hän sanoi, että kun eivät rauhoitteluyritykset olleet auttaneet, niin hän antoi olla. Seuraavana päivänä huomasin, että vauvan takapuolessa oli iso mustelma. Oli kuulemma vahingossa osunut oven karmiin. En uskonut ja lopulta Eksä paljasti tehneensä sen tarkoituksella. Mutta poika oli ärsyttänyt häntä tahallaan, vaikka hyvin tiesi, ettei hän siedä itkua. Kuusiviikkoinen! Yksi, kaksi, kolme…kaksikymmentä ja vielä toisen kerran. Seurasi pitkä kiivas keskustelu ja aamulla ilmoitin naapurille, että minun lenkkeilyni on toistaiseksi lenkkeilty.
Tapasin ystäviä. Pyytelin anoppia käymään, asuimmehan samassa talossa. Hän oli haluton tulemaan, mutta kiirehti usein pihalle katsomaan poikaa. Lopulta selvisi, että Eksä oli sanonut, ettei hän ole tervetullut meille, ellei hänellä ole asiaa. Olin aika pöyristynyt. Pojanpoika olisi hyvä syy tulla milloin vain! Ja anoppi tuli, mutta tuli kutsumatta vain silloin kun hänen poikansa oli töissä.
Jonakin päivänä olin imettämässä, kun Eksä tuli töistä. Hän jäi seisomaan ja katselemaan makuuhuoneen ovelle. ”Voi mikä kaunis näky”, hän sanoi, käveli sängyn luo, nosti pojan sivuun ja raiskasi minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti