Kävimme paljon konserteissa, teatterissa ja näyttelyissä, mutta aina Eksän valitsemissa. Koitin joskus ehdottaa minua kiinnostavia teatterikappaleita, mutta semmoiset tyhmentävät soopajutut eivät häntä kiinnostaneet. Näillä käynneillä seuranani oli aina herrasmies. Avasi ovia, auttoi takin päälle ja oli kaikin puolin kohtelias. Olimme aina ajoissa paikalla, ehdimme jutella, väliajoilla juttelimme paljon. Olin niinä hetkinä tasavertainen keskustelukumppani. Olin jotenkin ”ulkokehittynyt”, parempi versio itsestäni silloin, kun olimme kaksin jossakin muualla kuin kotona.
Muutama kuukausi vihkimisen jälkeen Eksää ei kuulunut kotiin koko iltana, ei soittoakaan. Yleensä hän kuitenkin oli ilmoittautunut edes jossakin vaiheessa. Silloin ei vielä ollut kännyköitä. Vasta yöllä kahden maissa soi puhelin, Eksä sanoi jäävänsä kaverin luo yöksi, kun heillä oli niin mukavaa. Joku nainen kikatteli taustalla. Kaverin? Eihän hänellä ollut kuin se yksi, joka silloin asui tilapäisesti vanhempiensa luona. Tuskin he siellä viettivät yötään.
Valvoin ja mietin. Mikä meni vikaan? Mitä teen? Alanko hakea eroa? Myönnänkö epäonnistuneeni heti alkuunsa? Haluanko yrittää neuvotella? Voinko jatkaa? Miksi olinkaan vastannut myöntävästi kosintaan, kun ”tahdon”-sanan jälkeen mies muuttui niin kaksijakoiseksi. Minne oli hävinnyt se mies, joka seurustelun aikana otti usein puheeksi uskollisuuden ja sen, miten tärkeää on pitää siitä kiinni. Muistin miten hän monet kerrat itku silmässä kertoi, miten kauheaa oli tietää, että omat vanhemmat pettivät toisiaan. Miten siskot ovat pettäneet miehiään. Mutta hän, hän olisi aina ehdottoman uskollinen ja halusi, että minäkin olisin. Rakkauden jälkeen uskollisuus on suurinta ja tärkeintä avioliitossa. Mihin oli hävinnyt se näitä puhunut mies.
Uskottomuudesta keskusteltiin monta tuntia. Alussa Eksä puhui olleensa vain miesseurassa. Joopajoo, uskottavaa. Hetken päästä se oli humalaisen päähänpisto ja he olivat olleet työkaverin hänen vaimonsa solariumissa, naiset mukanaan. Eikähän siinä mitään pitänyt tapahtua, ihan jutustelua varten vain lähdettiin jatkoille. Mutta jatkot muodostuivatkin niin mukaviksi, ettei raaskinut lähteä kotiin.
Anteeksipyyntöjä, lupauksia. Ei ikinä enää, se oli hänelle itselleenkin niin kamalaa. Eihän hän missään tapauksessa halunnut loukata ja lopulta oikeastaan se olikin työkaveri, joka järjesti kaiken – myös vieraat naiset…ja…ja…
Ja olihan syytä minussakin. Olin kylmä, tunteeton, enkä suostunut rakastelemaan aina, kun hän halusi. En suostunutkaan. Minua inhotti, kun umpihumalainen yritti lähestyä. Silloin sain kuulla kunniani, kuulin kuinka mitätön olin sängyssä, oikeastaan hänkään ei halunnut, kunhan kokeili ja tautiriskin vuoksi olisi kuitenkin ollut turvallisempaa pitäytyä yhdessä kumppanissa, vaikka en pelkkää patjaa kummempi ollutkaan. Aika pian huomasin pääseväni paljon vähemmällä, kun näissä tilanteissa en alkanut todistelemaan, että olisin muuta kuin sen, mitä mieltä Eksä oli minusta. Kieltäydyttyäni hän soitteli entisille naisystävilleen ja anoi rakasteluseuraa. Kerran hän soitti yhden äidillekin ja yritti saada tämän suostuttelemaan tyttärensä seksiin hänen kanssaan. Puhelut päättyivät usein siihen, että naiset löivät luurin korvaan tai kehottivat Eksää menemään nukkumaan. Epäsuosio kotona ja puhelimessa sai hänet avaamaan lisää oluita tai uuden viinipullon. Moitteet alkoivat kuulua enemmän ja enemmän sammaltaen, kunnes hiipuivat kokonaan ja Eksä sammahti sohvalle, lattialle, jonnekin. Aloin viettää öitä valvoen ja käyden aika ajoin tarkistamassa, että hän hengittää, ei ole oksentanut ja tukehtunut. Silloin en osannut kuvitellakaan kuinka paljon niitä öitä vielä tulisi ja kuinka monena seuraavana päivänä hän saisi minut vakuuteltua uskomaan kaiken vielä parantuvan.
Muutaman viikon päästä yöpoissaolo toistui. Kyllä, Eksä tiesi, että avioliitto merkitsee sitoutumista, mutta sehän ei merkinnyt hänelle hänen vapautensa menetystä. Toisinpäin – siis minulle - avioituminen oli itsestään selvästi täydellistä sitoutumista ja ehdotonta uskollisuutta. Hän ei sietäisi sitä, että pettäisin. Jos niin kävisi, olisi piru merrassa ja lievimmillään minulla äkkilähtö edessä, sillä hän kyllä uskaltaisi näyttää mistä on viisi hirttä poikki. Aloin miettiä sitä aika usein itsekin, tuosta pääsee ulos eikä olisi pakko tulla takaisin.
Eksän siskon neuvoi maksamaan samalla mitalla. Seuraava poissaolija olinkin sitten minä. Ihan vain tuttavalla, mutta kertomatta etukäteen, että lähden ja viivyn koko viikonlopun poissa. Äidilleni Eksä oli soittanut ja kysynyt, missä voisin olla. Äiti tiesi, mutta ei kertonut.
Sunnuntaina äidin pyynnöstä soitin. Sovimme, että menisin kotiin ja juttelisimme asian selväksi.
Kotiin palattuani olikin ihan toinen ääni kellossa. Eksä ei voisi elää ilman minua, ei mitenkään. Olin hänen repaleisen elämänsä tasapainottaja, henkinen turva ja tuki. Ilman minua hänen elämänsä meni täysin hunningolle. Seuraavat illat kuluivat keskustellen. Pitkästä aikaa meni koko viikko ilman alkoholia. Eksä yrittäisi. Ja yritti. Alkoholin kulutus romahti, mutta ei loppunut kokonaan. Hän lakkasi kehumasta muiden naisten erinomaisuutta. Vaihteeksi minäkin osasin tehdä jotain oikein, kunnon ruokaa, keskustella, rakastella. Sumuverho haihtui hänen silmiltään, aloin näyttää kauniilta. Miten hän oli voinut olla huomaamatta ja tajuamatta jo useamman kuukauden, miten kipeästi tarvitsi minua.
Lupasin/uhkasin pakata laukkuni ja muuttaa, jos Eksä vielä olisi uskoton eikä hän kuuluisi niihin, joille lähetän uuden osoitteen.
Arki asettui tasaisiin uomiin. Eksä alkoi taas lausua runoja minulle ja sepitti uusia minusta ja elämistämme tilanteista, toi kukkia ja keksi hauskoja pikkulahjoja. Nauru palasi. Mutta onni oli saanut särön. Halusin, että se kasvaa umpeen, että kaikki voisi olla taas ehjää ja hyvää. Halusin unohtaa.
Ehkä mies tarvitsi jonkinlaista irtiottoa menneisyydestään, ehkä alkuhankaluudet olivat olleet sitä. Paljon kysymyksiä jäi vaille vastausta.
Muutaman onnellisen kuukauden päästä päätimme luopua ehkäisystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti