Lapsuuksista

Eksä ei puhunut lapsuudestaan eikä juuri mitään nuoruudestaan. Ihan kuin menneisyyttä ei olisi ollutkaan. Hänen äitinsä kertoi muutamaa tarianaa ja kerta toisensa jälkeen Eksä ei muistanut niiden tapahtuneen tai edes kuulleensa niistä.

Anoppi kertoi poikansa parivuotiaana odotelleen yli kaksi tuntia keittiön puulaatikon päällä, että äiti ehtisi ottaa syliin. Tarina, jolla en kyllä olisi kehunut! ”Niin kiltti.” Minua tuo kylmäsi. Aina. Parivuotias ei istu kahta tuntia paikoillaan odottamassa, ellei hänellä ole äärettömän suuri sylin ja läheisyyden kaipuu. 

Yksi tarinoista oli jokin lapasten unohdus viisivuotiaana. Ajatella, että siinä iässä, jolloin jo tunnistaa hyvin omat tavaransa, on niin hajamielinen, että unohtaa. Tämän moitteen anoppi vei mukanaan hautaan, anteeksiantoa ei tullut koskaan.

Alle kouluikäisenä Eksä päätti riidan jälkeen lähteä kotoaan. Hän pakkasi pienet eväät reppuun ja menoksi. Äitinsä antoi lähteä. Kun poika ei uskalla mennä yksin siltaa joen yli, niin kohta tulee takaisin. Niinhän siinä sitten kävi. Kun sillalla matka ulottui veden kohdalle asti, poika katseli alas ja karkumatka jäi lyhyeksi. Arki asettui taas uomiinsa.

Kesät Eksä vietti mummolassa. ”Lähettivät pois jaloista, kun olin aina vanhempien tiellä”, kuten hän muisti aina tuohon yhteyteen kertoa. Mummun ja papan luona oli ollut hyvä olla. Heillä oli aikaa ja etenkin kalaretket papan kanssa tuntuivat mukavilta, mutta ei niistäkään ollut muistiin jäänyt kuin yksi tarina.

Kotona oli vanhempien kesken paljon rajuja riitoja joskin kyllä suurta rakkautta. Kummankaan sorttin tunteiden näkymisessä ei peitelty. Isää tapasi, jos kävi töissä katsomassa ja parhaiten äidinkin kohtasi perheyrityksen tiloista. Muutaman vuoden vanhempi sisko piti pikkuveljestä huolta ja myöhemmin kasvattajana oli katu. Eron jälkeen olen kuullut, että heidän kotonaan kielenkäyttö oli välillä aika karmeaa ja että ”ikinä en miehestäni pystyisi puhumaan niin rumasti”. Mitä, sitä en halunnut kuulla. Minulle molemmat appivanhemmat olivat ihan mukavia.

Siskon lisäksi oli perheessä sisar, jota isäpuoli ei voinut sietää. Koska ensimmäinen yhteinen lapsi oli tyttö, yritettiin vielä toista. Vain poika oli tärkeä. Lasten eriarvoisuus oli näkynyt selvästi. Oli sisarpuoli, ”elävän orpo”, jonka leivälle äiti osti parempaa makkaraa kuin muille. Monessa muussakin oli näkynyt äidin suojelu edellisen liittonsa tytärtä kohtaan. Vaikka asiat olivat pieniä, niin sisarkateus jäyti pieniä mieliä. Periaatteessa kaikki lapset olivat tärkeitä äidille ja yhteiset lapset isälle, mutta oma yritys ja omaisuuden kerääminen veivät vanhempien ajan niin, ettei perheellä juuri yhteistä aikaa ollut kuin lomilla.

Vaikka lapsuuden kesät olivat kuluneet mummolassa ja muistot niistä olivat hyviä, niin tavatessamme Eksä kertoi, ettei ole käynyt mummonsa luona sitten teini-iän kuin pari kertaa, kun ”ei ole ollut tarvetta käydä.” Silloinkin edellisestä vierailusta oli jo yli viisi vuotta. Kun ei ollut ollut riitoja mummun kanssa, niin aloin ehdotella, että voisimme piipahtaa siellä. Mummo oli melkein 90 ja mikä tahansa käynti voisi olla viimeinen. Lopulta sain Eksän suostumaan ja ehdimme käydä hänen mummulassaan vielä aika monta kertaa.

Mummolan lähellä asui Eksän tätejä ja serkkuja, mutta osan kanssa välit olivat niin huonot, että osa kääntyi ovelta, jos osuimme kyläilemään samaan aikaan. Joidenkin kanssa vaihdettiin muutama sana, jos sattumalta tavattiin, mutta muuten ei pidetty mitään yhteyttä.

Eksä oli kateellinen siitä, että muistin paljon asioita omasta lapsuudestani. Välit vanhempiin ja sisaruksiin olivat lämpimät. Kyllähän meilläkin riideltiin ja sovittiin. Aika pian tajusin, että mittakaava oli ihan eri, meillä oli kaikin puolin hillitympää. Ei menty sata laudassa riitoihin eikä kuljettu toistemme perässä ylistämässä rakkaudesta. Äidin ja isän hellyydenosoitukset toisilleen ja lapsille näkyivät arjessa. Puhuttiin asioista, puhuttiin tunteista, mutta enimmin rakkaus näkyi keskinäisenä toinen toisistaan huolehtimisena.

Leikin lapsuudessa paljon serkkujen kanssa, tiivistä yhteydenpitoa jatkui siihen asti, kunnes aloimme perustaa perheitä ja muutimme kuka minnekin. Kun piti ehtiä viettää aikaa perheen kanssa, tavata omat vanhemmat ja omien sisarusten perheet, niin serkkujen tapaaminen alkoi jäädä. Kuulumiset kulkevat vanhempiemme kautta.

Aika pian lapsuusvaiheistamme tuli vältettävä puheenaihe – ei kannattanut muistaa asioita, joista toiselle tuli katkera mieli. Eikä nuoruudestakaan voinut puhua. Olin tehnyt monenlaista naapurien lasten ja ystävien kanssa. Moniin aikuisiinkin naapureihin oli mukava suhde. Tätien, enojen ja setien kanssa pidimme jatkuvasti yhteyttä ja elossa olevien kanssa edelleenkin. Serkkujen kanssa ei niinkään. Perheiden perustamisiässä loittonimme toisistamme, kun sinkoilimme kuka minnekin suuntaan elämään rakkaidemme kanssa. Oma lähipiiri kasvoi ja laidoilta tipahti muita pois.

Eksän elämästä tämmöinen sukuyhteys puuttui enkä minäkään olisi saanut omiani muistaa. Välillä hän sanoi olevansa kateellinen sitä, että minulla on lapsuus, välillä hän väitti, että keksin kaikki ne mukavat tekemiset ja olemiset, että saisin hänelle aikaan pahan olon.

Ajattelin, että aika korjaa ja kunhan hän on tutustunut sukulaisiini, niin hekin olisivat hyväksyttyjä vierailukohteita ja kävisimme joskus myös hänen sukulaisissaan.

Ystäviäkään hänellä ei ollut kuin yksi, jonka kanssa aika kului lähinnä pulloa tyhjennellen. Syyksi hän sanoi muutot. Se ei tuntunut kovin uskottavalta, tavatessamme hän oli kuitenkin jo asunut samassa talossa 18 vuotta ja ensimmäisen luokan syyslukukautta lukuun ottamatta ei ollut kesken kaiken tarvinnut vaihtaa kouluakaan. Hän puhui joskus joistakin tyypeistä, mutta tuota yhtä lukuun ottamatta hän ei koulun jälkeen tapaillut ketään koulukavereistaan kuin sattumalta. Ja jos tällä yhdellä kaverilla oli paha olo, hän soitti usein minulle, kun Eksän kanssa voi juoda, mutta ei purkaa sydäntään. Hän oli ensimmäinen, joka sanoi, että olen aviossa narsistin kanssa.