Sinkoilua

Hyviä päiviä. Huonoja päiviä. Parisuhteemme tuntui olevan kuin pallo, joka sinkoili kovaa vauhtia lattiasta kattoon, mutta ei juuri koskaan rauhoittunut olemaan. Eksä tuntui olevan täynnä rakkautta ja kohta täynnä vihaa, ylitsepursuavaa iloa tai kaiken synkentävää alakuloa. Kaikesta sain moitteet. En osannut rakastaa enkä vastaanottaa rakkautta, vihan ja kiukun tunteet minulle ei ollut enää sallittujakaan. En osannut olla iloinen silloin kuin piti enkä siitä mistä olisi pitänyt olla, alakulo ei ollut hyväksyttyä. Eksähän oli järjestänyt elämäni hyväksi, miksi ja millä oikeudella siis murjottaisin.
Jos koetin lohduttaa Eksän pahaa oloa, hän alkoi hokea, etten voi ymmärtää. Yritin saada häntä avautumaan harmiensa syistä, mutta ”ei nyt, et ymmärrä, joskus sit puhun kaiken”. Aikansa sätittyään ja moitittuaan, etten ymmärrä, Eksä nousi ylös, vaihtoi paikkaa ja sanoi, selviävänsä yksin, kun ei minusta ole lohduttajaksi. Hänen pitää aina selvitä yksin, mutta hänhän on vahva ja pärjää.
En siis osannut lohduttaa. Ei kukaan muukaan. Paitsi yksi nainen. Kuka hän oli ja oliko häntä koskaan ollut olemassakaan, ei varmistunut koskaan. Vai oliko hän sama nainen, jonka lapsen tarpeisiin Eksä lainasi välillä minultakin rahaa (kunnes tarve selvisi). Oliko Eksällä yhteinen lapsi jonkun muun kuin minun kanssa? Kysyin sitä suoraan, vastaus oli pitkä ja sekava ja niin ympäripyöreä, etten saanut asiasta selkoa. En silloin enkä myöhemminkään.

Yritin saada Eksää puhumaan muustakin kuin työstä – ihan kuten seurusteluaikana. Vai puhuimmeko me silloin. Ne alussa esiin tulleet asiat hän oli tyrmännyt jo moneen kertaan. Valheita? No, ei! Hän vain oli muuttanut mielipiteitään tai olin ollut tyhmä, kun olin ottanut tosissani hänen ääneen testaamiaan ajatuksia.
Olimmeko me oikeasti puhuneet seurusteluaikana. Kulttuurista, politiikasta, harrastuksista. Avioliitosta, lapsista, uskollisuudesta. Omista tunteistamme, siitä miten asiat koimme ja mitä halusimme. Olimme ja emme. Olimme puhuneet paljon, mutta oliko sanoilla ollut sisältöä. Oli kulttuurissa, politiikassa ja monessa muussa. Kun aloin sitä tarkemminmiettiä, niin itse olin ollut avoin kirja, mutta Eksä ei ollut omaa sisintään avannut. Hän oli kuin pronssipatsas, tyhjä kuori. Hän imi minusta kaiken eikä tuntunut koskaan saavan tarpeekseen. Tilaisuuden tullen hän käytti lyömäaseenaan sitä minkä olin kertonut. Mitä enemmän sillä sai sivallettua tunteitani tai itsetuntoani, sitä enemmän Eksä innostui. Kun pahoitin mieleni, hän manipuloi kerta toisensa jälkeen minut uskomaan, että olin ymmärtänyt väärin, mielikuvissani liioitellut sanottua tai olin keksinyt koko jutun mustamaalatakseni häntä.
Kerta toisensa jälkeen hän puhui itsensä valkoiseksi ja minut mustaksi ja koitti sen jälkeen lohdutella, että minullekin tulisi hyvä olo. Ei haitannut, vaikka olin taas mokannut koko jutun. Sain anteeksi, vaikka en ollut älynnytkään sitä pyytää. ???

Palasin töihin ja ilmoitin samalla jääväni kohta uudestaan äitiyslomalle ja sen jälkeen kokonaan kotiin. Maisemakonttorissa puhelut kuuluvat, vaikka kuinka yrittäisi puhua hiljaa tai kierrellä asioita kautta rantain. Toisella puolellani oli vanhan miehen työpöytä ja toisella nuoren. Aika ajoin jompikumpi kysyi, onko tuoreessa liitossani kaikki kohdallaan. Joo, on. Oli mitä oli, mitä se heille kuului! Ehkä olisin suhtautunut toisin, jos pöytänaapurit olisivat olleet naisia.
Olin miesvaltaisessa työpaikassa, tein töitä enimmäkseen miesparin kanssa, mutta kotona en voinut sanoa sanallakaan siitä, mitä heidän kanssaan oli ollut. Eksä halusi tietää päivistäni, mutta oli hyvin mustasukkainen. Jos vahingossa mainitsin miestyökaverin nimen, se merkitsi aina sitä, että minulla oli suhde hänen kanssaan tai ainakin haaveilin semmoisesta. Miksi muuten olisin ollut niin innoissani. ??? En ymmärtänyt.
Opin välttelemään työaiheita tai jos puhuin jotakin, vaihdoin työpariksi puheissa naisen, joka aloitti firmassa samana päivänä, kun palasin äitiyslomalta. Tunsin huonoa omaatuntoa, vaikka oikeastikin tein joitakin töitä kyseessä olevan naisen kanssa. Onneksi en olisi kauan töissä!

Esikoinen sai hoitopaikan samasta talosta, perhepäivähoitajalla – ylimääräisenä ja tilapäisenä. Paikka oli valmiiksi tuttu ja hän viihtyi siellä mainiosti alusta asti. Päiväni rutinoituivat töihin ja kotiin. Eksä jäi iltaisin pakollisiin edustusmenoihinsa ja joi perjantait ja lauantait kotona, yhä useammin arki-iltaisinkin. Toimittajan pitää juoda pää täyteen ja pukeutua huonosti, että vaikuttaa uskottavalta.
Eksä sinkoili lattiasta kattoon ja takaisin, mutta ei juuri koskaan mitään siltä väliltä. Hän ei sietänyt tavallista, rauhallista arkea.

Lapsen itku hermostutti Eksää. Siitä, paljonko itkua oli, olimme varsin eri mieltä. Varsinkin öisin yritin nousta nopeasti rauhottelemaan. Eksä ei noussut, mutta alkoi sättiä minua melkein heti itkun alettua. Torkahteli ja sätti. Vaikka lapsen kanssa jo nukuimme, mutta Eksä säpsähti unestaan, hän saattoi herättää minut jatkaakseen sättimistä itkuista ja huonosta hoitamisesta.

Eksä kylvetti Esikoista ja halusi vaihtaa vaippoja, luki ja leikki. Jonkun vaipanvaihdon yhteydessä Esikoinen alkoi huutaa täyttä kurkkua. Kun kysyin mikä hätänä, Eksä sanoi, ettei tiedä, lapsi vain alkoi huutaa. Tuliko taas kolhituksi? Ei, hän nyt ei tekisi pahaa kärpäsellekään! Kuinka voin semmoista kuvitellakaan! Ilkeä minä. Sillä kertaa sain syliini melko hankalan rauhoitettavan. Nukkumaan laittaessa selvisi itkun syy. Esikoisen olkapäässä oli isänsä verestävät hampaanjäljet. Ensin Eksä kielsi purreensa, mutta lopulta tunnusti, että lapsi oli pyllypesussa saanut jalkansa lavuaariin Ja hermohan siinä meni… Ääk… Ei voisi olla totta!
Aamulla puin lapselle kokohaalarin, että jäljet näkyvät ja minulla olisi todistaja, jos alkaa vastaavaa olla enemmän. Hoitaja ei aluksi uskonut, kun vastasin hänen kysymykseensä jälkien aiheuttajasta. Olin myös saanut neuvon, että kuvaan kaikki isän lapselleen tai minulle aiheuttamat jäljet. Hankalaa, kun ei ollut vielä digikameroita eikä asuntomme lähellä ollut paikkaa, jossa olisin kehittänyt kuvat. Eksä halusi viedä ja hakea filmit, hän poisti aina osan kuvista. Työkuvia, epäonnistuneita… milloin mitäkin. Pelkäsin, että salaa ottamani ja kehittämäni kuvat löytyvät. Minua inhotti salailu!

Ystävien kanssa

Olin ymmälläni asioiden muuttumisesta, kaipasin aikuista seuraa, kaipasin keskusteluja. Eksälle olin muuttunut vihkimisen myötä tyhmäksi ja minun mielipiteeni sai tyrmätä ennen kuin ehdin edes sanoa sanottavaani loppuun. Olin lueskellut hänen äitinsä tuomaa naistenlehteä ja sen jälkeen olin entistä typerämpi kana ja varmaan alkaisin suunnitella kaikenlaista hankaluutta hänen elämäänsä – niitähän naisenlehdet neuvovat sivutolkulla joka viikko ja tyhmistävät naisia ja kääntävät heitä puolisoitaan vastaan.

Aloin tutustua naapurin vuorotöissä olevaan rouvaan, mikä Eksän mielestä oli aika tavatonta ja turhaa, olihan meillä ainakin 30 vuoden ikäero. Minusta se ei ollut este juttelemiselle aidan yli ja joskus samassa pihassakin. Yhteisiä puheenaiheita tuntui riittävän ja sain nauraa jonkun aikuisen kanssa.
Eksä vihoitteli, kun tapailin harvakseltaan työkavereita tai hänen samassa talossa asuvia sukulaisiaan. Kuulin heistä ilkeitä kommentteja päivittäin ja kehotuksia pysyä erossa moisesta roskasakista. En ymmärtänyt miksi, koska minusta puheet eivät pitäneet paikkaansa ja tulin hyvin toimeen hänen sukunsa kanssa. Juttelin hankaluuksista anopin kanssa. ”Älä huoli, kyllä me sen keisarin kesytämme”, sanoi hän aina ja tiedän, että hän ihan oikeasti yrittikin sitä monet kerrat.
Ystäviä tai sukulaisia en olisi saanut kutsua käymään. Kutsuin ja aina siitä tuli riita. Ensimmäiset tunnit vierailujen jälkeen menivät moitteita kuunnellessa. Voi, että ihmiset olivat tyhmiä ja semmoisten kanssa hänen piti tuhlata aikaansa! Moitteissaan hän ei tehnyt mitään eroa siihen, olivatko tavatut ihmiset olleet hänen tai minun sukulaisia tai ystäviä. Minusta vierailut olivat virkistäviä ja kun sanoin sen ääneen, niin tulin liittyneeksi samaan epäihmisten kastiin muiden kanssa. Jos olimme olleet jonkun luona, kuuntelin vähintään kotimatkan tyhmyysmoitteiden lisäksi Eksän myrkyttämisyrityksistä. Olimmepa olleet kenen luona tahansa, niin aina kaikki olivat häntä vastaan ja olivat sirotelleet tarjottaviinsa myrkkyjä, koska muilla ihmisillä oli tarve vahingoittaa häntä.
Kun kävimme yhdessä jossakin tai meille tuli vieraita, Eksä joi kuin sieni ja useimmiten mokasi jotakin. Ihan tavallista oli, että meitä kehotettiin lähtemään kotiin ennen kuin bileet loppuivat tai että vieraat lähtivät meiltä ovet paukkuen. Muutaman oluen jälkeen tuli usein käydyksi läpi muiden ulkonäkö, huono luonne, epäkelvot harrastukset ja joutavat työt, niin eipä siinä loppuun asti kuunnelleille monta kiveä kiven päälle jäänyt. Useimmat eivät koko ”sarjaa” loppuun asti kuunnelleetkaan.

Kerran Eksän koulukaverit tulivat meille viettämään iltaa. Koko luokka oli kutsuttu, muutamia miehiä tuli. Kun pohdin tarjottavia, niin Eksä sanoi ostavansa olutta ja viinejä ja jokainen on luvannut tuoda jotakin omia suosikkijuomiaan myös eikä mitään syötävää tarvittaisi. Illan tarkoitus on keskustella ja humaltua. Leivoin patonkeja. Edes. Enemmänkin olisi voinut, tuntuivat loppuvan heti alkuunsa. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä holtittomammaksi meno kävi. Yksi kavereista alkoi käydä minua kohtaan liian tuttavalliseksi ja Eksästä se oli tosi kivaa. Niin kivaa, että hän alkoi opastaa rakastelupaikkaa kaverilleen ja minulle. Minusta se tuntui pöyristyttävältä! Minulla oli sitä vastaan paljonkin, mutta Eksän yllyttäessä, kaverinsa vain innostui lisää. Minua inhotti, halusin pois tai ainakin sen kaverin pois. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi porukassa oli yksi semmoinenkin mies, joka tuli avukseni ja sai vähitellen tilanteen rauhoittumaan. Sen jälkeen hän lähti pois ja sanoi ovella, ettei halua enää eläissään olla sen törkylauman kanssa tekemisissä ja että toivottavasti pärjään Eksäni ja niiden muiden kanssa. Hän olisi ollut valmis viemään minut jonkun ystäväni luokse turvaan, mutta ei minulla ollut enää ketään, jonka luokse olisin voinut yöllä mennä. Menin makuuhuoneeseen, suljin oven ja toivoin, että siinä olisi ollut lukko. Lueskelin sängyllä, täysissä pukeissa, valmiina säntäämään ulos koska tahansa. Kun asunnossa alkoi olla hiljaista, kävin hiljaa kurkkaamassa tilannetta. Eksä ja kaverinsa nukkuivat pitkin lattioita ja tuoleja. Koitin itsekin nukahtaa. Aamulla vieraiden lähdön jälkeen oli perheneuvottelun aika. Mutta Eksä ei jaksanut juuri silloin, kun oli pää niin kipeä ja voimaton olo. Ja jo iltapäivällä hän kielsi kaiken, mitään semmoista ei ole voinut tapahtua. Hän ei ikinä suostuisi siihen, että joku kävisi minuun käsiksi. Olin keksinyt kaiken, olin katkera jostakin ja halusin panetella hänen ystäviään.
Sen illanvieton jälkeen sanoin, että sillä porukalla ei ole meille enää mitään asiaa ja jos haluavat juoda yhdessä, niin sen kuin juovat, mutta järjestävät kilpajuonti-iltansa missä tahansa muualla kuin meillä.

Jotenkin Eksä taas onnistui puhumaan asiat edukseen ja tekemään minusta syyllisen tapahtuneeseen. Meni aika monta viikkoa, ennen kuin hänen opiseklukavereidensa käynnin jälkeen elämä palautui tavallisille uomilleen. Näennäisesti palautui. Luottamus meni peruttamattomasti sirpaleiksi, enemmän kuin kiinnijäädystä uskottomuudesta. Luulin ja toivoin ajan parantavan, mutta niin ei käynyt. Kun vuosia myöhemmin juttelin ahdistuksestani ja sen syistä lääkärin kanssa, hän sanoi, että on asioita, jotka voi antaa anteeksi, mutta niitä ei silti tarvitse hyväksyä. Ne ovat monesti asioita, joiden kanssa oppii elämään, vaikka tuleekin tilanteita, jolloin haavat aukeavat uudelleen.

Aika monia anteeksipyyntökukkia vaadin Eksää lähettämään, tai anteeksipyyntösoittoja. Minusta aikuisen piti vastata omista puheistaan ja omasta käytöksestään. Ja jos oli loukannut muita, olisi reilua edes yrittää hoitaa asia kuntoon. Eksä halusi hoitaa ne yksin ollessaan ja soittaa töistä ”heti maanantaina” eli luultavasti jäivät hoitamatta. Ainakaan nyt eron jälkeen asian tullessa joidenkin ystävien kanssa puheeksi, yksikään ei ole muistanut moisia kukkalähetyksiä tai anteeksipyyntöjä saaneensa, vaikka Eksä kertoikin iloisena ja helpottuneena, että asia on nyt kunnossa. Vielä silloin luotin siihen mitä hän sanoi enkä tehnyt tarkistussoittoja. Vähitellen opin, ettei kaikella sanotulla välttämättä ole nimeksikään tekemistä totuuden kanssa, vaikka hän osasikin tuoda sanottavansa hyvin uskottavasti esiin. Lopulta oli hyvin vähän asioita, joiden paikkansa pitävyyteen luotin. Mutta siihen kului vielä vuosia.
Vähitellen ystävät eivät enää olleet halunneet tavata ollenkaan ja osa ilmoitti, että voimme tavata vain tilaisuuksissa, jotka ovat päivällä ja joissa ei tarjoilla mitään kahvia väkevämpää ja joihin me menimme autolla. Kirje- ja puhelin yhteys säilyi muutamiin joitakin vuosia, osaan koko avioliiton ajan ja eron jälkeen huomasin, että hyvälle ystävyydelle 30 vuoden taukokaan ei ole loppupiste.

Avioliiton opettelua

Mikä minua odottaa
Oli paljon oikein hyviä päiviä, mutta monista minun mielestäni itsestään selvyyksistä tuli sanomista vähän väliä.
* Koiraa ei lyödä eikä potkita. Se ei ymmärrä, miksi sille huudetaan, ellei se ole jäänyt kiinni itse teosta.

* Vauvaa ei ravistella, ei lyödä, eikä sitä purra. Jos vauva on itkuinen, sille ei karjuta, vaan otetaan se syliin ja lohdutetaan. Ellei se suostu kuuntelemaan puhetta, se ainakin tuntee läheisyyden.
* Umpihumalainen mies ei välttämättä ole paras henkilö kulkemaan vauva sylissään, etenkään, kun milloin tahansa pinna saattoi pärähtää tuhannen säleiksi eikä tilanne sen jälkeen enää ollut kenenkään hallinnassa.
* Vauvaa ei jätetä yksin kotiin, vaikka se nukkuisikin sopivasti sen aikaa, että aikuiset ehtisivät käydä kaupassa, lenkillä tai oluella.
* Vauva on vauva silloinkin, kun mies on kotona ja kaipaa huolenpitoa edelleen. Siitä meillä tulikin aika isoja ongelmia. Eksä oli melko mustasukkainen siitä, että aikaani kului vauvan kanssa myös silloin, kun hän oli kotona. Hänen mielestään vaimo oli miestä varten, vain ja ainoastaan miestä varten!

* Vaimo on aivan jotakin muuta kuin esine. Vaikka päiviä voi piristää kukilla ja itse sepitetyillä runoilla, niin se ei korvaa kunnioitusta eikä anteeksipyyntöä, kun on tullut oltua ilkeä. Jokainen paljastunut uskottomuuskerta nakersi syvää koloa luottamukseen. Ensimmäisestä kerrasta lähtien uskottomuus horjutti aika pahasti koko liittoa. Syyhän oli aina ollut minussa. Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni oli niin iso, että Eksä pystyi aina puhumaan minut jäämään. Biologinen kello tikitti kaikki järjen varoitukset mykiksi. Muutama viikko sitten jossakin narsismijutussa oli, että noin kolmasosa uhrinaisista on sitoutunut puolisoonsa juuri biologisen kellon tultua elämän voimakkaimmaksi ääneksi.

Jos vaimo on valvonut vauvan kanssa, hän voi olla oikeasti väsynyt ja voi kaivata rakkaansa kainaloon käpertymistä, vaikka ei jaksaisikaan rakastella. Läheisyydestä saisi voimaa jaksaa. Mutta Eksälle läheisyyttä oli vain rakastelu, vapaaehtoisesti, painostaen tai raiskaten. Välillä olin niin väsynyt, että nukahtelin kesken rakastelun – siis kylmä, täysin tunteeton, frigidi, kuten niin usein kuulin. Mitä milloinkin.

Eilen selasin käsityölehtiä, jotain pitäisi raaskia heittää välillä pois tai lopettaa uusien ostaminen. Lehtien välistä tuli Eksän kirjoittama kirje, vuodelta 1983. Sain kirjeitä koko avioliiton ajan. Välillä paperilla oli humalaisen sekasotkua, yksittäisiä ajatuksia ja epäselvää horjuvaa käsialaa, välillä koneella kirjoitettuja hyvin punnittuja lauseita. Mietin luenko vai en. Uteliaisuus voitti. Eksä peräsi oikeuksiaan ja vaimon velvollisuuksia. ”Kuvittelet, että sinulla on oikeus ja määräysvalta omaan ruumiiseesi.”  Niin kuvittelin! Kirjeen lukemisesta tuli niin ahdistunut olo, etten nukkunut juuri mitään koko yönä. Minulla on niitä kirjeitä kellarissa pahvilaatikollinen…
Vihkimisen jälkeen tilanne oli muuttunut aika kummalliseksi. Olin muuttanut minut tyhmäksi naudaksi, jota aviomies sai kohdella miten tahtoi. Jalustallaolopäivien väliin alkoi tulla yhä enemmän ilkeyttä, jonka syitä en ymmärtänyt ollenkaan. Tämäkö nyt oli sitä, mistä Eksän perhe oli varoittanut. Minulle tärkeä ihminen piti minua huonona – olin muuttunut arvottomaksi. Kun seurusteluaika oli ollut niin toisenlaista, kun perheen ulkopuolisilla oli Eksästä niin toisenlainen käsitys kuin minulla, aloin epäillä, että se vika oli oikeasti minussa. Kyllähän lähiympäristö näki tilanteen, mutta pidin moittimisoikeuden vain itselläni. Olin ehkä tehnyt väärän ratkaisun elämäni suurimmassa päätöksessä ja sen myöntäminen kirpaisi. Ja olihan niitä hyviäkin päiviä paljon. Sillä puolustin itseäni itselleni ja muille. Aloin toivoa, että tulisi jokin, joka huuhtoisi kaiken pahan pois ja jättäisi vain riidat, jotka voi ymmärtää.

Eksän läsnä ollessa aloin punnita sanojani entistä tarkemmin, aloin varoa vähän kaikkea, etten vain suututtaisi. Mutta ei se mitään muuttanut – paitsi minussa. Vaatimuksia muutoksesta ja yhä uusia vaatimuksia kaiken aikaa. Jos jotakin onnistuinkin itsessäni korjaamaan, ei sillä ollut mitään merkitystä. Eikä minusta ollut muuhun kuin olemaan oma itseni. Alkuvuosina pystyin palautumaan entiselleni, hyviin tunteisiin, osasin nauttia täysillä onnen hetkistä, niiden avulla jaksoin kestää ne huonot. Kellä tahansa on pahoja päiviä ja missä ne voi purkaa ellei kotonaan. Kodinhan pitäisi olla turvapaikka, jossa voi olla sitä mitä kulloinkin on.

Eläin”rakkautta”

Vauva kasvoi, oli nauravainen ja oppi monenlaista keskimääräistä nopeammin. Äidin mielipide, mutta myös lääkärin, koska olimme jo synnytyssairaalasta lähtien olleet mukana ravintotutkimuksessa ja siihen liittyi perusteellinen lääkärin tarkastus kerran kuussa.
Koiramme oli jo melkein seitsenvuotias, kun vauva syntyi. Otin se alusta alkaen ”mukaan hoitoihin”. Juttelin vaippaa vaihtaessa molempien kanssa ja istuskelin lattialla niin, että koira sai tutusta uuteen perheenjäseneen. Tuntui mukavalta, että ne kaksi näyttivät tulevan hyvin toimeen. Muutaman kerran vauva nappasi tiukasti turkista kiinni, mutta koira odotteli kärsivällisesti, että sain irrotettua otteen. 
Päivälleen puolivuotiaana esikoinen lähti konttaamaan. Ensin olin siitä riemuissani, mutta kohta huomasin, että koiralle se ei sopinut ollenkaan. Onneksi olin riittävän lähellä, kun koira lähti ensimmäiseen syöksyyn vauvaa kohti. Ehdin juuri ja juuri nostaa vauvan pois koiran ulottuvilta. Se oli perjantai. Soitin Eksälle, että hakee heti koiran pois. Mutta eihän se käynyt. Koira oli kiltti, minä olin varmaan tahallaan ärsyttänyt, kun en voinut sietää koiria. Ai, tuuli taas siltä suunnalta…

Ajattelin, että katsotaan nyt sitten viikonlopun yli. Eksä ehti muutaman kerran nähdä ominkin silmin, että koira vihoitteli esikoisellemme, kun tämä konttasi koiran suuntaan, vaikka vain kauempanakin. Silloinkin, kun en ollut samassa huoneessa ärsyttämässä. Sunnuntai-iltana sanoin, että aamulla kodista lähtee joko koira tai vauva ja minä. Molempien isovanhempien luona olisi ollut sama rähinäongelma enkä halunnut heitä sulkea pois lapsen elämästä. Jokin muu ratkaisu pitäisi löytyä.
Pitkin hampain Eksä otti koiran mukaansa. Olin ehdottanut, että hän alkaa pitää sitä päivät töissä, mutta se hänelle ei sopinut edes tilapäisesti. Ruokatunnin jälkeen hän soitti käyneensä eläinlääkärin luona, eikä meillä enää ole koiraa ja että siihen ei olisi tarvinnut ryhtyä, jos olisin ollut toisenlainen. Se, etten pitänyt eläimistä, oli minulle täysin uutta.
Eksän koira oli kolmevuotias, kun aloimme seurustella. Mielestäni olimme sen kanssa kaverit alusta pitäen. Se iloitsi kanssani ja kuunteli pää kallellaan suruni ja lohdutteli hyvin ymmärtäväisesti. Ainut mistä olimme eri mieltä, oli korppujen syönti sohvalla ja siinäkin annoin pikkuhiljaa periksi. Kaikessa muussa se totteli helposti ja siirtyi usein sinne minne minäkin.
Eksä sen sijaan kohteli ajoittain koiraa hyvin karusti. Meille tuli siitä lukuisia riitoja. Jos koira on kipeä ja oksentaa, mielestäni se ei paranisi sillä, että sen heittää niin, että koiraparka kierii pitkin lattioita. Tai jos koira epäröi hetken autoon hyppäämistä, niin Eksä ruttasi sen alta aikayksikön auton lattialle. Koira vikisi ja Eksä karjui. Minäkin huusin. Eläintä ei saanut kohdella niin!
Jatkuva puuttumiseni vähensi huonoa kohtelua – ainakin silloin, kun olin läsnä. Välillä uhkailin ilmoittaa eläintensuojeluviranomaisille.
Eksän mukaan koiran käytösongelmat johtuivat hänen kaveristaan, jonka suuri huvi oli istua sohvalla ja heitellä koiralle pähkinöitä. Osan se onnistui nappaamaan ilmasta ja osa kieri pitkin lattioita. Minusta se käytösongelma oli kyllä aivan muualla kuin turkin sisällä tai pähkinöillä leikittäjässä. Loppujen lopuksi, kohtelustaan huolimatta se oli ihan mukava ja fiksu koira. Vauvaakin se vahti ahkerasti kaikilta vierailta. Tämä on meidän, tähän et koske! Kun olin antanut luvan, vieras sai vapaasti olla vauvan kanssa. Mutta, kun nyytti alkoi liikkua, koira koki hänet uhaksi itselleen. Olisiko tilanne korjaantunut, en tiedä. En uskaltanut ottaa riskiä.
Eksän isä oli odotusaikana käynyt luonani, kun olin yksin kotona. Häntä epäilytti koiran käytös vauvaa kohtaan, kun poikansa on kohdellut sitä niin huonosti. Hän pelkäsi myös, että poika alkaa kokea samaa kohtaloa kuin koira.
En osannut kuvitella, että Eksä kävisi kenenkään kimppuun. Mutta sen keskustelun jälkeen tulin siinä suhteessa vähän epäluuloiseksi. Koira, lapsi, vaimo – eläviä olentoja kaikki. Voisiko…? Ei! Ehkä sittenkin. En ollut kuullut kertaakaan, että Eksä olisi ollut tappeluissa.
Koirasta kuulin sitten muutaman oluen jälkeen seuraavat viisitoista vuotta. Eksäparka oli joutunut luopumaan elämänsä tärkeimmästä olennosta minuun pahuuteni tähden. Olin rikkonut jotakin tärkeää.

Ensimmäinen isänpäivä ja muita perhejuhlia

Ensimmäisenä isänpäivänä esikoinen oli kolmiviikkoinen. Tein kortin, jossa pieni ”pyllypystynen” toivotti hyvää päivää. Eksä halusi aina olla ykkönen ja keskipiste. Olin tyytyväinen, että isänpäivä osui ennen äitienpäivää.

Olin laittanut parempaa ruokaa, jota söin yksin sekä päivällä, että illalla, koska tuoreesta isästä ei koko päivänä ollut syöjäksi. Olin leiponut ja koristellut kakun, jota sunnuntaina söin yksin, kun vauvallekaan sitä ei vielä voinut syöttää.

Tuore isä oli viettänyt ensimmäistä isäinpäiväänsä oluiden ja viinien seurassa perjantai-illasta töiden jälkeen myöhäiseen lauantai-iltaan. Sammui välillä ja oli sen aikaa juomatta. Perjantaina yritti raiskata minut, kun kieltäydyin rakastelusta. Synnytys oli niin lähellä, ettei se senkään vuoksi ollut vielä suositeltavaa ja humalaisuus inhotti silloin, kuten lukuisat kerrat muulloinkin. Sunnuntai kului sohvalla maaten pahassa krapulassa, huonon olon kanssa ja siitä johtuen mieli täynnä kiukkua.

Kävin vauvan kanssa ensimmäisiä kertoja ulkona. Oli onneksi sen verran lämmintä, että sain tehtyä jo ihan kunnon lenkkejä. Tai siis olisi ollut vasta ulkoiluun totuttamisaika, mutta ahdisti olla kotona ja kun kuitenkin pakkasta oli vain muutama aste, eikä tuullut, niin vaunuissa oli alimpana lampaan talja ja peittelin vaunut villapeitteellä, joten siellä sisällä pysyi hyvin plussan puolella. Aika viritys, mutta metsäpoluille ei ollut pitkä matka eikä siellä ollut niin väliä, miltä näytti. Seinät olivat kaatua niskaan, en pystynyt olemaan kotona. Piti kuitenkin yrittää pysyä rauhallisena ja tuottaa vauvalle stressitöntä maitoa. Tuntui, etten siinä kovin hyvin onnistunut, mutta vauva oli kuitenkin enimmäkseen tyytyväinen ja nauravainen.

Olin odottanut onnellista ensimmäistä isänpäivää, iloa uudesta perheenjäsenestä, iloa isyydestä ja vanhemmuudesta, mutta mieleen jäi vain ahdistus ja pelko. Olin odottanut vietettävää viikonloppua, jossa tunnemme kuuluvamme tiiviisti yhteen. Alkuvuosien isäinpäivät olivat kaikki samanlaisia, samoin äitienpäivät, joulut ja muut juhlapyhät, syntymäpäivä. Sain lahjoja, ”kun kuuluu asiaan ostaa syntymäpäiväksi”… ”ihan turhaahan tämä on, mutta tämmöinen nyt on muualla tapana”… ”minunhan ei kuulu sinulle ostaa äitienpäiväksi mitään, mutta eihän tuosta pikkurääpäleestäkään ole kauppaan menijäksi”… Yritin olla kiitollinen, vaikka lähes joka lahjan vastaanottamisesta jäi huono omatunto. Moneen kertaan sanoin, etten halua mitään. Tietenkin haluat, tietenkin ostan… huoohh.

Muutama pullo viiniä ja oluita. Jos yritin saada siitä keskustelua aikaan, olin niuho hysteerinen ämmä, joka yritti terrorisoida aviomiestään. Raskas työ vaatii raskaat huvit – ei jaksa ajatella eikä tuottaa tekstiä, ellei vähän rentoudu viikonloppuna.

Mikä mättää

Narsisti rakentaa uhrilleen tunnekoukun. Hän tekee itsensä korvaamattomaksi, ulkomaailman pelottavaksi ja nostaa aika ajoin uhrin jalustalle. Hän manipuloi hyvin taitavasti uhrin yhä uudelleen ja uudelleen jäämään ja uskomaan parempaan huomiseen. Hän rakentaa pilvilinnoja, joissa tarvitaan juuri uhrin kaltainen henkilö, että kaikki olisi täydellistä.
Kun hän kodin ulkopuolella on usein hyvinkin seurallinen ja mukava ja muut huomioon ottava, on uhrin todella vaikeaa saada ketään uskomaan, mistä on kyse. Jopa ammattilaiset uskovat helpommin narsistia kuin apua hakevaa uhria. 

Yhteinen avun hakeminen kaatui ensimmäisessä paikassa siihen, että terapeutti oli nainen ja siis jo sukupuolensa vuoksi samalla puolella kuin minä ja tietenkin Eksää vastaan. Sitä paitsi naisena hänen täytyi olla niin paljon Eksää tyhmempi, ettei kannattanut varata kuin se yksi kerta. Eihän semmoisesta terapiasta kertakaikkiaan olisi voinut tulla mitään muuta kuin paha mieli ja entistä suurempi tunnesotku.
Seuraava terapeutti oli mies ja löi hanskat tiskiin heti alkuunsa. Hän kuunteli jonkun aikaa Eksän puheita ja sanoi, että noin fiksuina ihmisinä saatte hoidettua asiat ihan ilman terapiaa, joten turha teidän on tähän rahojanne tuhlata. Ja oven ulkopuolella Eksä sanoi, että olipa tyhmä mies, ei niin surkean terapeutin kanssa olisi mistään tullut mitään.
Loput ehdotukset, että menisimme jonnekin keskustelemaan suhteestamme, kaikuivat kuuroille korville tai Eksä sanoi, että voin vapaasti mennä, jos minulla on ongelmia, hänellä ei ole. Sitä paitsi yhdessä ei kannata muutenkaan mennä, koska hän pystyisi mennen tullen puhumaan suohon sekä terapeutin että minut. Häneen eivät typerät hoidot tepsisi, koska hänessä ei ole mitään hoidettavaa.
Parisuhdeleiri? Semmoisistakin monet ovat löytäneet hyviä eväitä suhteeseensa. Moukkamaisia. Tirkistelijöiden juttuja. Ja kestäisinkö todella, että hän kertoo monien ihmisten kuulleen ääneen, millainen oikeasti olen. No, millainen?
Eihän hän osannut sanoa edes minulle, millainen olen. Paitsi paloina aina kun olimme yhdessä. Ja jos tartuin joihinkin lauseisiin, niin eihän hän sitä tarkoittanut, ymmärsin täysin väärin, koska halusin olla ilkeä hänelle. Tai hänhän nyt vain testasi joitakin ajatuksiaan ääneen. Tai hän alkoi kehua, miten tärkeä olin, miten hän minua tarvitsi, eikä minun pitäisi niin herkästi tarttua kaikkeen negatiiviseen.

Olin ymmälläni. Kuulin niin paljon väärin tai en kuullut ollenkaan tai kuvittelin asioita ja luulin kuulleeni. Näin niin paljon olemattomia ja kerroin nähneeni asioita, joita ei ikimaailmassa ole tapahtunut. Minulla kyllä on vilkas mielikuvitus, mutta sittenkin…
Mikä minua riivasi, että olin niin ilkeä. En ymmärtänyt. Enkä ollut samaa mieltä ilkeydestäni. Yritin ja yritin olla hyvä vaimo. En osannut olla muuta kuin oma itseni. Toisaalta oli ihan sama mitä olin, koska se oli joka tapauksessa jotakin väärää. En silloin enkä vielä pitkään aikaan tajunnut, että oli täysin hyödytöntä yrittää potkia vastaan. Narsisti pyörii oman napansa ympärillä eikä osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja on täysin tunnoton muiden tunteille ja ajatuksille. Hän poimii muilta ajatukset ja lauseet, joista voi kuvitella olevan hyötyä hänelle itselleen.
En tunnistanut itseäni siitä, mitä Eksältä kuulin. En saanut tukea omille ajatuksilleni ulkopuolelta. Aloin kadottaa itseäni. Kirjoittelin pitkiä kirjeitä ystävilleni. He kirjoittivat takaisin omia kuulumisiaan. Vasta nyt eron jälkeen pari heistä on sanonut ihmetelleensä, miksi kirjeeni olivat täynnä ahdistusta, vaikka kaiken järjen mukaan vastanaineena ja juuri äidiksi tulleena onneni olisi pitänyt olla suurimmillaan.
Tuki löytyi yllättäen ihan läheltä, anopista. Se, mitä hänelle pystyin kertomaan, oli kuitenkin aika pintaraapaisua, mutta hän osasi kannustaa ja valaa uskoa elämään. Hänen avullaan jaksoin toivoa, että jonakin päivänä asiat olisivat oikeasti hyvin.

Esikoinen syntyy

Meillä yritettiin tehdä lasta. Kesälomalle lähdimme soutuveneellä pariksi viikoksi vesille, lapsentekolomalle. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Eksä toivoi, kun olin ”semmoinen s-tanan pihtari ja tiukkapipo”. En ollut suostunut rakastelemaan taidemuseossa, vaikka juuri sillä hetkellä siellä ei ollut muita – paitsi valvontakamera ja sähkömies katonrajassa. En ollut suostunut siihen monessa muussakaan vastaavassa paikassa. Pihtailin lomalla uimarannalla keskellä päivää kahden lapsiperheen välissä. Ei ihmisiä kiinnosta, mitä muut tekevät, joten ihan hyvin olisin voinut suostua. Lopputulos oli, että Eksän mielestä minä en rakastanut, vaikka hän rakasti niin tulisesti.
Loman jälkeen ei ollut mitään merkkiä lapsentulosta, ei vielä vähään aikaan syksylläkään. Vihdoinkin! Seuraavana syksynä olisimme oikea perhe! Voi sitä onnea. Lapsi, lapsi. Me saisimme lapsen!
Minusta tuli särkyvää. Minuun ei voinut koskea. Kaipasin läheisyyttä. Ei mitään. Ei hipaisuakaan, etten mene rikki, ettei tuleva vauva mene rikki. Jos yritin halata, Eksä tiuskaisi: ”Kuulehan pikkurouva, elämä on muutakin kuin rakastelua.” Riuduin läheisyyden puutteessa. Aloin usein istua eteisen nurkassa ja nojasin seinään. Vasta paljon myöhemmin ja parin muuton jälkeen tajusin miksi. Painauduin nurkkaan ja olin seinien sylissä. Kaipasin kosketusta. Tunsin välillä itseni suorastaan sairaaksi. Miten särkyisin, jos pötköttelisin rakkaani kainalossa.
Otin asian puheeksi neuvolassa. Terveydenhoitaja jutteli siitä Eksälle. Olin ihan normaali nainen edelleen. Se vähän normalisoi tilannetta, mutta kun raskaus alkoi näkyä, olin taas särkyvää lasia.

Aloin nähdä painajaisia, että koiralauma alkoi seurata minua ja jokin isoista koirista raiskasi minut. Olo tuntui kuvottavalta ja pelokkaalta. Muutaman painajaisen jälkeen kerroin niistä Eksälle. Hän suuttui ja sanoi, että tuommoiset unet tietävät, että lapsessa on jokin pahasti vialla. Unineni aion saada meille vammaisen lapsen. Niiden näkeminen on lopetettava välittömästi! No, eihän uniaan voi valita. Paitsi tietty Eksä, joka näki mitä halusi ja jos oli alkamassa painajainen, sen sai helposti lopetettua, jos vain halusi.
Sen jälkeen aloin koirapainajaisten lisäksi nähdä unia, joissa synnytin päättömän pojan. Se oli muuten ihan normaali, kasvoi ja leikki, mutta koskaan sille ei kasvaisi päätä. Työnsin lasta vaunuissa, rattaissa ja myöhemmin kävelimme hänen kanssaan yhdessä ja joka paikassa Eksä kulki perässä huutaen syytöksiä lapsen päättömyydestä.

Jäin äitiyslomalle. Ensimmäisenä iltana Eksä hieroi kämmeniään yhteen ja sanoi, että hänen vastuunsa kasvoikin nyt todella suureksi, kun en enää tapaa muita aikuisia kuin hänet. Miten niin? Ei tule pitämään paikkaansa. Mutta enhän lapsen kanssa voisi liikkua ja tapailla sukulaisia ja ystäviä. Ei onnistu! Tapaan ja iloitsen lähimpieni kanssa onnestani.
Syksyn ensimmäisten lumien ja pakkasten aikaan syntyi 10 pisteen poika, pääkin sillä oli. Eksä oli mukana synnytyksessä.
Alkoi perheenä olemisen opettelu. Eksä vaihtoi vaippoja ja halusi kylvettää pojan. Lopulta minä kylvetin vain poikkeustapauksissa. Eksä jutteli vauvalle paljon, kertoili tarinoita ympärillä näkyvästä ja pötkötteli pitkät tovit vauva mahansa päällä. Kun poika oli parin kuukauden, hän alkoi lukea tälle ääneen ja sitä jatkui, kunnes nuorimmainen oli melkein kymmenen.
Mutta itkua Eksä ei sietänyt ollenkaan. Muutaman minuutin itku menetteli, mutta vähänkään pidempi sai hänet usein raivostumaan. Jonakin yönä hän alkoi huutaa, että poika on huutanut jo 20 minuuttia 18 sekuntia ja jos minä en saa sitä loppumaan heti, niin sitten hän järjestää sen hiljaiseksi. Puhumalla sain rauhoittumaan molemmat, mutta kun vastaava toistui riittävän monta kertaa, aloin pelätä pojan itkuja.
Ja jos Eksä jostakin syystä yöllä heräsi, vaikka olikin ihan hiljaista, niin aika pian hän herätti minut. ”Olen kuunnellut hetken. Poika on niin hiljaa, että kyllä se varmaan on kuollut. Kyllä sun äitinä pitäisi huolehtia ja mennä katsomaan.” Käänsin kylkeä, mutta sanat jäivät vaivaamaan ja lopulta nousin ja hiivin pinnasängylle, lipaisin kielellä kämmenselkään ja laitoin käden pojan kasvojen eteen.

Jos poika itki, se oli yhtä helvettiä, etenkin öisin. Jos otin itkevän lapsen syliin, olin paapomassa sitä pilalle ja kasvattaisin siitä terroristin. Ihan sama, lapsi saa huutaa, muutenhan siinä iässä ei vielä paljon osaa itseään ilmaista. Itkevää lasta en jättäisi yksin, niin kauan kuin minussa henki pihisee. Eikähän poikamme edes ollut paha huutaja, vaikka hän heräili parin tunnin välein, niin tuskin montakaan kertaa itki yli puolen tunnin.

Muutaman viikon kuluttua aloin käydä naapurin rouvan kanssa lenkillä ja Eksä hoiti poikaa. Anoppi oli kauhuissaan ja sanoi, etten saa jättää heitä kahden, kun Eksä ei ole tottunut lapsiin. ”Ensimmäinen se on mullekin”, sanoin ja lähdin kävelemään. Muutaman lenkkikerran jälkeen palasin kotiin, niin, että poika karjui täyttä kurkkua sängyssään ja Eksä lueskeli lehteä toisessa huoneessa. Kun ihmettelin tilannetta, hän sanoi, että kun eivät rauhoitteluyritykset olleet auttaneet, niin hän antoi olla. Seuraavana päivänä huomasin, että vauvan takapuolessa oli iso mustelma. Oli kuulemma vahingossa osunut oven karmiin. En uskonut ja lopulta Eksä paljasti tehneensä sen tarkoituksella. Mutta poika oli ärsyttänyt häntä tahallaan, vaikka hyvin tiesi, ettei hän siedä itkua. Kuusiviikkoinen! Yksi, kaksi, kolme…kaksikymmentä ja vielä toisen kerran. Seurasi pitkä kiivas keskustelu ja aamulla ilmoitin naapurille, että minun lenkkeilyni on toistaiseksi lenkkeilty.

Tapasin ystäviä. Pyytelin anoppia käymään, asuimmehan samassa talossa. Hän oli haluton tulemaan, mutta kiirehti usein pihalle katsomaan poikaa. Lopulta selvisi, että Eksä oli sanonut, ettei hän ole tervetullut meille, ellei hänellä ole asiaa. Olin aika pöyristynyt. Pojanpoika olisi hyvä syy tulla milloin vain! Ja anoppi tuli, mutta tuli kutsumatta vain silloin kun hänen poikansa oli töissä.

Jonakin päivänä olin imettämässä, kun Eksä tuli töistä. Hän jäi seisomaan ja katselemaan makuuhuoneen ovelle. ”Voi mikä kaunis näky”, hän sanoi, käveli sängyn luo, nosti pojan sivuun ja raiskasi minut.