Rouvaksi

Eksän koulu loppui ja saimme viettää kaikki päivät yhdessä. Siitä tulisi ihanaa, rakkaudentäyteistä elämää. Kuinka olinkaan sitä odottanut. Eksä sai heti työpaikankin, ei omalta alaltaan, mutta sitä sivuavan ja häntä enemmän kiinnostavan. Tulevaisuus näytti lupaavalta.
Viikonloppujen illat kuluivat viinin ja oluen kanssa. En ollut erityisen halukas juomaan, mutta lasillisen pari join aina seuraksi. Puhuimme paljon. Toivoin, että Eksä puhuisi myös siitä miten hän kokee asiat. Hän sanoi usein rakastavansa minua, mutta muuten keskustelut liikkuivat päivän tapahtumissa. Oli tärkeää seurata aikaa lehdistä, lukea poliittista kirjallisuutta, taiteilijaelämänkertoja, tutkia yhdessä taidekirjoja, käydä näyttelyissä, teatterissa ja kuunnella musiikkia. Olisin halunnut tietää myös, miten hän kokee asiat, mutta ”sen aika on sit myöhemmin”.
Välillä tunsin itseni kuin tyhjiin imetyksi mehutetraksi, mutta en keksinyt syytä miksi. Ehkä työ ja öihin venyvät keskustelut veivät voimat – omasta mielestäni nukuin tarpeeksi ja aloin miettiä väsymykselle syitä. Heräilin öisin, olo tuntui pahalta, mutta en tiennyt miksi. Periaatteessa kaikki kuitenkin oli niin valtavan hyvin. Hankala työkaveri? Olin joutunut siirtymään lähemmäksi uutta työparia ja johtajan sihteerin kanssa vierekkäisiin pöytiin. Hänen kanssaan kemiamme eivät olleet toisiinsa sopivat, mutta pärjäsimme sen verran, kuin töissä oli tarpeen tehdä yhteistyötä. Ehkä se kuitenkin väsytti. Varmaankin se.


Lasten hankkimisestakin puhuttiin. Useampi. Mietimme nimiä ja mitä heistä voisi tulla. Eksä halusi opettaa lapsensa hyviksi keskustelijoiksi, muuten ei ollut väliä, mitä heistä tulee.
En halunnut vihille ja se sopi Eksällekin hyvin, yhdessä voi elää ilman aamentakin. Aika pian koulunsa loppumisen jälkeen hän kuitenkin kosi. Humalassa. Sanoin avioliiton olevan niin iso asia, että siitä puhutaan selvin päin ja silloin minulta voisi saada vastauksenkin.

Kului viikkoja eikä uutta kosintaa kuulunut. Pohdin hänen juomistaan ja sitä, mitä siitä seuraisi, jos se jatkuu tai jos se lisääntyy. Rakastamalla en ollut saanut sitä vähentymään. Mokien ja loukkausten jälkeen kuulin anteeksipyyntöjä ja lupauksia, että se oli tasan tarkkaan viimeinen kerta, kun hän joisi itsensä niin räävittömään kuntoon. Halusin kerta toisena jälkeen uskoa, että niin kävisi. Olin jo unohtanut koko kosinnan – humalaisen päähänpisto, kun yhtenä viikonloppuna siivotessamme Eksä tuli sammuttamaan imurin ja sanoi, että jos aiomme hankkia lapsia, niin sitten pitää mennä naimisiin. Pyysin, että siivotaan loppuun ja mietitään sen jälkeen.
Kyllä –vastaus oli jonkinmoisen neuvottelun tulos. Rakastin, voi miten paljon rakastinkaan! Mutta juominen arvelutti. Taas kerran Eksä vannotteli, että asia korjaantuu. Ja minä uskoin.
Kumpikaan ei halunnut isoja häitä. Ajattelin jotakin pientä lähimpien kanssa, mutta sekin oli Eksälle liikaa keskipisteenä oloa, joten lopulta päädyimme käymään kahden todistajan kanssa maistraatissa. Äideille kerroimme siitä vihkipäivänä maistraattiin lähtiessämme, muuten kukaan ei tiennyt. Paitsi todistajat. Kävimme heidän kanssaan syömässä ja kaksin juomassa viinilasilliset ravintolassa, jossa olimme ensimmäisillä treffeillämme. Aamulla olisi aikainen herätys.
Hääyöstä ei ole jäänyt mitään mieleen. Ei mitään poikkeavaa normaalielämään. En tiedä mitä olin odottanut – jotain mikä erottaisi sen muista yhdessä vietetyistä öistä.
Aamulla nousimme viiden maissa. Kääntyilin vielä peiton alla, kun Eksä jo pomppasi pystyyn ja sanoi. ”Nyt, kun sulla on mut, voit laittaa välit poikki kaikkien ystäviesi ja sukulaistesi kanssa. Tai ehkä me voidaan joskus vanhempiasi tavata.”  Vastasin, että minulla on ollut ystäviä ja on edelleen. He ovat minulle tärkeitä ja pysyvät, vihkiminen ei sitä muuta miksikään. Enkä aikoisi myöskään luopua suvustani. Minulle tuli todella inhottava olo. Siitä ei keskusteltu sen enempää silloin eikä juuri myöhemminkään. Söimme vaitonaisina aamupalaa ja lähdimme ajamaan poikki Suomen.
Pitkin päivää olin kuullut erilaisia moitteita ja häämatkan alku vesillä oli yhtä parjaamista. Tunnin päästä alkuun lähdöstä tiuskaisin, että jos avioliitto jatkuu semmoisena, mitä sen ensimmäinen päivä oli ollut, niin siitä todennäköisesti tulee hyvin lyhyt.
Ensimmäisen avioliittopäivän iltana, mietin, miten paljon suhtautuminen minuun muuttui yhden yön aikana. Niinkö tässä oli käynyt, että ”tahdon” muutti minut jumalaisesta naisesta esineeksi. Tilanne palautui seuraavana päivänä entiselleen ja häämatkasta tuli lopulta oikein mukava.