Rakkautta

Noin vuoden seurustelun jälkeen muutin Eksän luokse, kun hänen poissa ollessaan koira tarvitsi paremman hoitajan kuin mitä hänen kaverinsa oli. Viikot kuluivat koiran kanssa ja viikonloput kolmisin. Posti kantoi lähes joka päivä runoja ja rakkauskirjeitä – mutta niihin oli alkanut tulla arvostelua käytöksestäni.

Aika pian alkoi olla sanomista siitä, että olin liian hyvää pataa työkavereiden kanssa. Alkoi olla mustasukkaisuutta siitä, että kerroin jostakin, mitä olin puhunut miespuolisten työkavereiden kanssa. Niin kaukaa haettuja suhde-epäilyjä, etten osannut niitä aluksi edes varoa. Ei sitä ihan mykkänäkään voinut olla päivät pitkät, kun enimmäkseen työparina oli miehiä. Muutaman rajumman mustasukkaisuusepisodin jälkeen opin jättämään työpuheet oven taakse, kun lähdin kotiin.
Jonkun Eksän töihin soittaman puhelun jälkeen viereisen pöydän mies sanoi, ettei asia hänelle kuulu, mutta minulla taitaa olla hankala miesystävä. Ensimmäisiä outoja asioita oli ollut. Mutta olihan vastapainona niin paljon hyvää ja kyllähän sitä lähes kolmekymppisten elämässä on jo sen verran omaa särmää, että tulee senkin vuoksi yhteenottoja kaapin paikkaa hakiessa. Turha huolehtia, rakkaus kantaa.
Tuleva anoppi pyysi minut puhutteluun. Miten luulen jaksavani, kun hänen poikansa on niin hankala. Juteltiin pitkään, minä aika varovasti, mutta kuuntelin kyllä tarkkaan. Lopulta sanoin, että ainahan tulee ristiriitoja, ellei parisuhteessa jompikumpi alista toista ja että eripurat pitää oppia sopimaan molempia osapuolia tyydyttävästi. Ja minähän aioin rakastaa sen miehen kiltiksi!
Niinpä.
Myöhemmin anoppi oli hyvä tuki, kun oli kyseessä ristiriidat hänen poikansa kanssa. Narsismista emme tienneet kumpikaan puhuvamme emmekä ymmärtäneet kuinka peruuttamattomasta häiriöstä oli kyse. Molemmat tiesimme yhteisen rakkaamme käytöksestä asioita, joita soinen ei tiennyt.
Mitä anoppi kuuli minusta, sitä en tiedä. Se mitä ja miten poika puhui äidistään, kauhistutti minua monet kerrat. Ja se, miten minun pitäisi varoa sitä kavalaa käärmettä ja olla tutustumatta lähemmin. Onneksi loin anopista oman käsitykseni ja se oli aika paljon erilainen kuin pojan mielikuva äidistään.

Tuleva appi tuli juttelemaan, kun olin yksin kotona. Olinko aivan varma, että selviydyn elämästä hänen poikansa kanssa, kun tämä on niin ilkeä kaikille ja etenkin koiralleen ja voisiko luottaa siihen, että lapset eivät saa yhtä julmaa kohtelua kuin koira. Olinhan minä sen nähnyt ja sitä kauhistellut, mutta se koirahan oli Eksän kaverin välinpitämättömässä seurassa alkanut käyttäytyä huonosti ja sille piti näyttää kuka on isäntä. Minusta paljon vähempikin näyttäminen olisi riittänyt.
Olinko miettinyt lasten hankkimista ja uskoinko selviäväni. Taas juteltiin pitkään. Olin miettinyt, uskoin selviäväni. Rakastamalla.

Juttelin Eksän kanssa hänen vanhempiensa kanssa käydyistä keskusteluista ja ihmettelin miksi. No siksi, että he olivat niin rikkaita ja halusivat varmistaa, että seurustelen heidän poikansa kanssa rakkaudesta enkä rahasta. Mutta Eksä oli sanonut vanhemmilleen, että turha pelko, minun vanhemmillani luultavasti on enemmän omaisuutta kuin heillä. Tyhjin käsin aloitettua, ahkerin käsin tehtyä, ei suuria tuloja, mutta tarkkaan harkittuja menoja – molempien vanhempien perheillä.

Biologinen kelloni tikitti niin kovaa, että sen alle hautautuivat kaikki tulevaisuuden uhkakuvat. Sitä paitsi, minähän rakastaisin sen miehen raittiiksi, minä rakastaisin sen kiltiksi. Näyttäisin koko maailmalle tai ainakin lähimmille, miten rakkaudella on ihmeellinen voima!