Mikä minussa oli vikana

Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sananlaskun ajatuksesta huolimatta, aion tässä blogissa muistella vanhoja. Se on osa itseterapiaani. Olen aina ja etenkin viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten ja miksi olen tehnyt ratkaisujani, joiden vuoksi elämäni oli välillä oloa jumalaisena naisena – tosin piikkimatolla-  tai yhtä henkistä helvettiä.

Yli puolet elämästäni olen elänyt narsistin vaimona. Useamman vuosikymmenen elin häkissä ja kaipasin vapautta. Nyt kierrän häkkiä sen ulkopuolella ja koitan kaltereiden välistä kaivaa ulos hyviä asioita ja puhkoa pahoja niin, että ne jättäisivät minut rauhaan. Elämän tapahtumat ovat erillisiä klönttejä, joista on vaikea saada yhtä kokonaisuutta. Arjen rutiinilanka ei sido niitä kokonaisuudeksi. Osa klönteistä on kuin perunoita, maukkaan näköisiä päältä, mutta sisältä kovaa, tummaa ja halkeillutta. Suuri osa menneistä asioista on ahdistuksen ankeaan paperiin käärittyjä ja pois näkösältä pinottuja.

Muutostani on kulunut jo yli puolitoista vuotta, eron voimaan tulosta runsas vuosi. Elämä tuntuu nyt iloiselta – enimmäkseen. Olin lukenut, että masennus on jossakin vaiheessa lähivuosien aikana melko todennäköistä. Tiedän nyt, että on. Mutta sen kanssa tulen toimeen, kun ajattelen, että se kuuluukin tähän prosessiin.


Olen antanut itselleni aikaa setviä asioita rauhassa. Kaiken ei ole tarvinnut olla valmista heti. Pohtija ja positiiviseen tukeutuva olen ollut aina. Se on auttanut jaksamaan. Pahojen asioiden todelliset syyt eivät ehkä aina olleet oikeita, mutta aina löysin tapahtuneelle ja sanotulle jonkin selityksen.
Häkkivuosien aikana yritin hakea ulospääsyä sekä asiantuntijoiden että ystävien avulla. Turhaan. Puheitani pidettiin mukavan ja hyväkäytöksisen miehen mustamaalaamisena. Ihmisen elämäänhän kuuluu varjoja myös ja parisuhteessa niitä nyt vain tulee, kun lapsuuden perheiden tavat ja kulttuuriympäristöt ovat erilaisia. Särmät hioutuvat, kunhan malttaisin odotella.
Odottelu venyi melko pitkäksi ja särmät vain pahenivat vuosi vuodelta. Mitä enemmän opin pitämään puoliani, sitä hienovaraisemmaksi kävi manipulointini. Kaikki näytti olevan ok, mutta kuitenkin syvällä sisimmässäni oli paha ja ahdistavaa olla. En ymmärtänyt, en hyväksynyt. Mietin yökausia, miksi en voi iloita elämästä, vaikka pitäisi.
Mikä minussa oli vikana.