Rouvaksi

Eksän koulu loppui ja saimme viettää kaikki päivät yhdessä. Siitä tulisi ihanaa, rakkaudentäyteistä elämää. Kuinka olinkaan sitä odottanut. Eksä sai heti työpaikankin, ei omalta alaltaan, mutta sitä sivuavan ja häntä enemmän kiinnostavan. Tulevaisuus näytti lupaavalta.
Viikonloppujen illat kuluivat viinin ja oluen kanssa. En ollut erityisen halukas juomaan, mutta lasillisen pari join aina seuraksi. Puhuimme paljon. Toivoin, että Eksä puhuisi myös siitä miten hän kokee asiat. Hän sanoi usein rakastavansa minua, mutta muuten keskustelut liikkuivat päivän tapahtumissa. Oli tärkeää seurata aikaa lehdistä, lukea poliittista kirjallisuutta, taiteilijaelämänkertoja, tutkia yhdessä taidekirjoja, käydä näyttelyissä, teatterissa ja kuunnella musiikkia. Olisin halunnut tietää myös, miten hän kokee asiat, mutta ”sen aika on sit myöhemmin”.
Välillä tunsin itseni kuin tyhjiin imetyksi mehutetraksi, mutta en keksinyt syytä miksi. Ehkä työ ja öihin venyvät keskustelut veivät voimat – omasta mielestäni nukuin tarpeeksi ja aloin miettiä väsymykselle syitä. Heräilin öisin, olo tuntui pahalta, mutta en tiennyt miksi. Periaatteessa kaikki kuitenkin oli niin valtavan hyvin. Hankala työkaveri? Olin joutunut siirtymään lähemmäksi uutta työparia ja johtajan sihteerin kanssa vierekkäisiin pöytiin. Hänen kanssaan kemiamme eivät olleet toisiinsa sopivat, mutta pärjäsimme sen verran, kuin töissä oli tarpeen tehdä yhteistyötä. Ehkä se kuitenkin väsytti. Varmaankin se.


Lasten hankkimisestakin puhuttiin. Useampi. Mietimme nimiä ja mitä heistä voisi tulla. Eksä halusi opettaa lapsensa hyviksi keskustelijoiksi, muuten ei ollut väliä, mitä heistä tulee.
En halunnut vihille ja se sopi Eksällekin hyvin, yhdessä voi elää ilman aamentakin. Aika pian koulunsa loppumisen jälkeen hän kuitenkin kosi. Humalassa. Sanoin avioliiton olevan niin iso asia, että siitä puhutaan selvin päin ja silloin minulta voisi saada vastauksenkin.

Kului viikkoja eikä uutta kosintaa kuulunut. Pohdin hänen juomistaan ja sitä, mitä siitä seuraisi, jos se jatkuu tai jos se lisääntyy. Rakastamalla en ollut saanut sitä vähentymään. Mokien ja loukkausten jälkeen kuulin anteeksipyyntöjä ja lupauksia, että se oli tasan tarkkaan viimeinen kerta, kun hän joisi itsensä niin räävittömään kuntoon. Halusin kerta toisena jälkeen uskoa, että niin kävisi. Olin jo unohtanut koko kosinnan – humalaisen päähänpisto, kun yhtenä viikonloppuna siivotessamme Eksä tuli sammuttamaan imurin ja sanoi, että jos aiomme hankkia lapsia, niin sitten pitää mennä naimisiin. Pyysin, että siivotaan loppuun ja mietitään sen jälkeen.
Kyllä –vastaus oli jonkinmoisen neuvottelun tulos. Rakastin, voi miten paljon rakastinkaan! Mutta juominen arvelutti. Taas kerran Eksä vannotteli, että asia korjaantuu. Ja minä uskoin.
Kumpikaan ei halunnut isoja häitä. Ajattelin jotakin pientä lähimpien kanssa, mutta sekin oli Eksälle liikaa keskipisteenä oloa, joten lopulta päädyimme käymään kahden todistajan kanssa maistraatissa. Äideille kerroimme siitä vihkipäivänä maistraattiin lähtiessämme, muuten kukaan ei tiennyt. Paitsi todistajat. Kävimme heidän kanssaan syömässä ja kaksin juomassa viinilasilliset ravintolassa, jossa olimme ensimmäisillä treffeillämme. Aamulla olisi aikainen herätys.
Hääyöstä ei ole jäänyt mitään mieleen. Ei mitään poikkeavaa normaalielämään. En tiedä mitä olin odottanut – jotain mikä erottaisi sen muista yhdessä vietetyistä öistä.
Aamulla nousimme viiden maissa. Kääntyilin vielä peiton alla, kun Eksä jo pomppasi pystyyn ja sanoi. ”Nyt, kun sulla on mut, voit laittaa välit poikki kaikkien ystäviesi ja sukulaistesi kanssa. Tai ehkä me voidaan joskus vanhempiasi tavata.”  Vastasin, että minulla on ollut ystäviä ja on edelleen. He ovat minulle tärkeitä ja pysyvät, vihkiminen ei sitä muuta miksikään. Enkä aikoisi myöskään luopua suvustani. Minulle tuli todella inhottava olo. Siitä ei keskusteltu sen enempää silloin eikä juuri myöhemminkään. Söimme vaitonaisina aamupalaa ja lähdimme ajamaan poikki Suomen.
Pitkin päivää olin kuullut erilaisia moitteita ja häämatkan alku vesillä oli yhtä parjaamista. Tunnin päästä alkuun lähdöstä tiuskaisin, että jos avioliitto jatkuu semmoisena, mitä sen ensimmäinen päivä oli ollut, niin siitä todennäköisesti tulee hyvin lyhyt.
Ensimmäisen avioliittopäivän iltana, mietin, miten paljon suhtautuminen minuun muuttui yhden yön aikana. Niinkö tässä oli käynyt, että ”tahdon” muutti minut jumalaisesta naisesta esineeksi. Tilanne palautui seuraavana päivänä entiselleen ja häämatkasta tuli lopulta oikein mukava.

Rakkautta

Noin vuoden seurustelun jälkeen muutin Eksän luokse, kun hänen poissa ollessaan koira tarvitsi paremman hoitajan kuin mitä hänen kaverinsa oli. Viikot kuluivat koiran kanssa ja viikonloput kolmisin. Posti kantoi lähes joka päivä runoja ja rakkauskirjeitä – mutta niihin oli alkanut tulla arvostelua käytöksestäni.

Aika pian alkoi olla sanomista siitä, että olin liian hyvää pataa työkavereiden kanssa. Alkoi olla mustasukkaisuutta siitä, että kerroin jostakin, mitä olin puhunut miespuolisten työkavereiden kanssa. Niin kaukaa haettuja suhde-epäilyjä, etten osannut niitä aluksi edes varoa. Ei sitä ihan mykkänäkään voinut olla päivät pitkät, kun enimmäkseen työparina oli miehiä. Muutaman rajumman mustasukkaisuusepisodin jälkeen opin jättämään työpuheet oven taakse, kun lähdin kotiin.
Jonkun Eksän töihin soittaman puhelun jälkeen viereisen pöydän mies sanoi, ettei asia hänelle kuulu, mutta minulla taitaa olla hankala miesystävä. Ensimmäisiä outoja asioita oli ollut. Mutta olihan vastapainona niin paljon hyvää ja kyllähän sitä lähes kolmekymppisten elämässä on jo sen verran omaa särmää, että tulee senkin vuoksi yhteenottoja kaapin paikkaa hakiessa. Turha huolehtia, rakkaus kantaa.
Tuleva anoppi pyysi minut puhutteluun. Miten luulen jaksavani, kun hänen poikansa on niin hankala. Juteltiin pitkään, minä aika varovasti, mutta kuuntelin kyllä tarkkaan. Lopulta sanoin, että ainahan tulee ristiriitoja, ellei parisuhteessa jompikumpi alista toista ja että eripurat pitää oppia sopimaan molempia osapuolia tyydyttävästi. Ja minähän aioin rakastaa sen miehen kiltiksi!
Niinpä.
Myöhemmin anoppi oli hyvä tuki, kun oli kyseessä ristiriidat hänen poikansa kanssa. Narsismista emme tienneet kumpikaan puhuvamme emmekä ymmärtäneet kuinka peruuttamattomasta häiriöstä oli kyse. Molemmat tiesimme yhteisen rakkaamme käytöksestä asioita, joita soinen ei tiennyt.
Mitä anoppi kuuli minusta, sitä en tiedä. Se mitä ja miten poika puhui äidistään, kauhistutti minua monet kerrat. Ja se, miten minun pitäisi varoa sitä kavalaa käärmettä ja olla tutustumatta lähemmin. Onneksi loin anopista oman käsitykseni ja se oli aika paljon erilainen kuin pojan mielikuva äidistään.

Tuleva appi tuli juttelemaan, kun olin yksin kotona. Olinko aivan varma, että selviydyn elämästä hänen poikansa kanssa, kun tämä on niin ilkeä kaikille ja etenkin koiralleen ja voisiko luottaa siihen, että lapset eivät saa yhtä julmaa kohtelua kuin koira. Olinhan minä sen nähnyt ja sitä kauhistellut, mutta se koirahan oli Eksän kaverin välinpitämättömässä seurassa alkanut käyttäytyä huonosti ja sille piti näyttää kuka on isäntä. Minusta paljon vähempikin näyttäminen olisi riittänyt.
Olinko miettinyt lasten hankkimista ja uskoinko selviäväni. Taas juteltiin pitkään. Olin miettinyt, uskoin selviäväni. Rakastamalla.

Juttelin Eksän kanssa hänen vanhempiensa kanssa käydyistä keskusteluista ja ihmettelin miksi. No siksi, että he olivat niin rikkaita ja halusivat varmistaa, että seurustelen heidän poikansa kanssa rakkaudesta enkä rahasta. Mutta Eksä oli sanonut vanhemmilleen, että turha pelko, minun vanhemmillani luultavasti on enemmän omaisuutta kuin heillä. Tyhjin käsin aloitettua, ahkerin käsin tehtyä, ei suuria tuloja, mutta tarkkaan harkittuja menoja – molempien vanhempien perheillä.

Biologinen kelloni tikitti niin kovaa, että sen alle hautautuivat kaikki tulevaisuuden uhkakuvat. Sitä paitsi, minähän rakastaisin sen miehen raittiiksi, minä rakastaisin sen kiltiksi. Näyttäisin koko maailmalle tai ainakin lähimmille, miten rakkaudella on ihmeellinen voima!

Kuinka kaikki alkoi

Tapasin Eksäni ensimmäisen kerran kotiovellani. Olin menossa hänen koulukaverinsa kanssa ulkoilmakonserttiin. He olivat tavanneet sattumalta ja selvisi, että molemmat olivat menossa samaan konserttiin. Kun asuimme Eksän kanssa melko lähekkäin, niin tuo yhteinen tuttava oli pyytänyt, että hän hakisi minut, kun oli autolla liikkeellä eikä hakemisestani tullut kuin kilometri ylimääräistä ajoa ja muuten olisin mennyt kävellen.
Pientä vilkuilua oli jo konsertin jälkeen kahvia juodessa. Molemmat seurustelivat tahoillaan, mutta näimme silloin tällöin museoissa ja konserteissa ja joskus pysähdyimme vaihtamaan muutaman sanan. Jostakin syystä se meni minulla aina jotenkin pieleen ja Eksä poistui aina enemmän tai vähemmän myrtsinä. Se jäi kaivelemaan, kun en ymmärtänyt mistä oli kyse. Muutaman kerran tuntui siltä, että Eksä yritti tehdä lähempääkin tuttavuutta, mutta ei minua kiinnostanut mies, joka seurustelee vakituisesti. Myöhemmin huomasin, ettei sillä hänelle ole merkitystä.

Pari vuotta tuon ensi tapaamisen jälkeen olin ollut opiskelukaverin kanssa elokuvissa. Hänellä oli treffit sen jälkeen ja menimme odotusajaksi oluelle. Samaan pöytään istui rekkakuski, joka yritti tehdä tuttavuutta. Kun en ollut kiinnostunut, hän alkoi kehua, miten hyvä rakastaja hän on ja jo pelkästään sen vuoksi kannattaisi tutustua. Ei ollut tarpeeksi kiinnostava silti. Koulukaveri lähti treffeilleen, jäin juomaan oluttani loppuun. Siinä vaiheessa Eksä huomasi pöytään tulleen tilaa ja kysyi, voiko tulla seuraksi. Sopihan se, etenkin kun miesseuralla sain vastapäisen kehujan vaikenemaan.
Jutellessa tilasin toisenkin oluen. Aika kului kuin siivillä, puhuttavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon ja lopulta päädyin Eksän luo. Olin täysin myyty. Viikonlopun vietimme tiiviisti yhdessä. Olin seurustellut aiemminkin, mutta kukaan ei ollut koskaan sanonut, että näytän hyvältä. Oli juteltu enemmän tai vähemmän, mutta kukaan muu ei ollut sanonut, että olen älykäs ja hyvä keskustelija, naiseksi ihan poikkeuksellisen hyvä. Naiseksi …kuulin kyllä, se jäi hyvin mieleen, mutta mikään ei napsahtanut.
Eksä opiskeli eri kaupungissa. Kirjoittelimme ahkerasti ja vietimme viikonloput tiiviisti yhdessä.
Pitkiä kauniita kirjeitä kulki suuntaan ja toiseen pitkin viikkoa. Nopeimmat oli kirjoitettu jo eropäivän iltana. Kiitosta, ylistystä, runoja. Kaipuuta. Miten hienoa olikaan ollut tavata sellainen ihminen kuin minä. – Ja minä sain kokea kaiken tämän! Olla jotakin upeaa. Ja miten ihanalta tuntuikaan, kun joku lausui yhteisinä hetkinä runoja ja kirjoitteli niitä minulle ja myös minusta.

Eksä pinnasi usein perjantain koulusta, kun se oli lyhyt eikä kovin tärkeä päivä muutenkaan. Hän alkoi lähteä koulukaupunkiinsa vasta maanantaiaamuisin, eihän ne aamupäivän tunnit olleet tärkeitä. Niiden muutamien tuntien tehtävät pystyi tekemään iltaisinkin ja muuta opiskelijajoukkiota paljon älykkäämpänä hän selviäisi kyllä vähintään samalla tasolla kuin luokan parhaat. Nuo puheet ihmetyttivät aika usein, mutta ajattelin, ettei koulussa tainnut olla hänelle tarpeeksi haastetta.

Erossaoloviikkoihin kuului humalassa soitettuja vastapuheluita, useimmiten vähän ennen puolta yötä. Oli ollut pakko lähteä kavereiden kanssa kapakkaan, kun oli niin hirveä ikävä, eikä aika kulunut yksin. Koetin viikonloppuisin jutella yöherätyksistä. Olin menossa arkiaamuisin töihin, eikä minulla sitä paitsi olisi ollut varaa maksaa joka yöksi pitkää kaukopuhelua. Lopulta ilmoitin, että menen nukkumaan kymmeneltä ja silloin nyppäsen puhelimen johdon irti seinästä. Jos hän haluaa soittaa, niin tehköön sen ennen sitä. Puhelupyynnöt alkoivat tulla ennen kymmentä, mutta yhtä humalassa kuin ennenkin. Ikävä, ikävä, ikävä – sitä piti paeta aivojen nollaamiseen maailmalta. Ikävä oli aivan liian sietämätön olotila selvin päin kestettäväksi. Yritin saada puhelut mahdollisimman lyhyiksi. Senkin vuoksi, että humala ärsytti. Myös toisten mollaaminen ärsytti. Joka kerta kuulin, miten muut eivät ymmärrä, tyhmät, sivistymättömät maalaiset. Siinä tuli luokiteltua minunkin asemani, maalaistyttö kun olen. Mutta olinkin poikkeus enkä sopinut tuohon ryhmään ollenkaan. Juominen askarrutti minua, mutta viikonloppuisin kului ehkä pullo viiniä tai muutama olut. Ja loppuisihan se juominen, kun ei opiskelun jälkeen enää tarvitsisi olla erossa useimpia viikon iltoja eikä hukuttaa ikävää alkoholiin.
Viikonloput kuluivat ulkoillen, lukien, löhöillen ja jutellen. Miten minä olinkaan niin viisas, ymmärtäväinen! Ja kaunis! Jumalainen olento. Mikä satumainen onni molemmin puolin, että olimme kohdanneet. Elämääme alkoi kietoutua yhteen.

Narsismista 2

Narsismi kehittyy ihmisen kolmen ensimmäisen vuoden aikana rakkauden puutteesta. Jos lapsi ei saa yhdenkään aikuisen pyyteetöntä rakkautta noina ensimmäisinä vuosina, niin hänelle on riski kehittyä narsistinen luonnehäiriö. Yhtä suuri riski narsismiin on, jos lapsen elämästä puuttuvat kaikki rajat ja rajoitukset. Vaikeita luonnehäiriöitä on muutama prosentti ja kun laskee lievätkin mukaan, niin noin kymmenkunnalla prosentilla ihmisistä on narsistinen luonnehäiriö.
Narsistilta puuttuu sairaudentunto, hän ei itse tunne olevansa sairas eikä tunne tarvitsevansa hoitoa. Vain oma muuttumisen halu saattaa tehdä narsistista hoitokelpoisen ja silloinkin tarvitaan vuosien terapiaa eikä muuttuminen useimmiten senkään avulla onnistu.
Jos oma ja toisten käsitys ihmisestä ovat yhteneväiset, niin itsetuntemus on hyvä. Joskus nämä kaksi voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan ja silloin ihmistuntemus on huono.

Narsisti on epätavallisen itsekeskeinen. Hän on hyvin huomiohakuinen, tavattoman kiinnostunut toisista ja kerjäämässä huomiota. Narsisti on epävakaa raha-asioissa ja hänen ihmissuhteensa ovat rempallaan.
Narsistilla on harvoin ystäviä. Ystävyyteen tarvitaan molemminpuolista avautumista, luottamusta ja kunnioitusta. Narsisti imee tarkasti kaiken, mitä sisimmästäsi paljastat ja saa siitä lisää aseita lyömiseksesi.
Usein narsistia ei voi tunnistaa. Ulospäin hän on hyvin myönteinen, vaikuttaa älykkäältä, on ulospäin suuntautunut ja sosiaalisesti tarmokas. Narsistilla on hyvä esiintymiskyky, verbaalisuudellaan hän puhuu ihmiset helposti puolelleen ja saa heidät valtaansa.
Narsistit hakeutuvat paikkoihin, joissa voivat käyttää suurta valtaa. He jumalallistavat itsensä ja kohtelevat muita kuin omaisuutta.
Narsistit ovat kateellisia, kenelläkään ei saisi olla paremmin eikä enempää kuin heillä. He ovat mustasukkaisia ja omitushaluisia. He asettuvat röyhkeästi muiden yläpuolelle. Narsistin päämääränä on pelon aiheuttaminen muille, He kilpailevat uhaksi kokemiensa ihmisten kanssa.
Narsisteilla on tyydyttämätön kiitoksen ja tunnustuksen saamisen tarve. He torjuvat omaan itseensä kohdistuvan kritiikin. Narsistille tyypillistä on jatkuva kinastelu joidenkuiden kanssa, esimerkiksi työkaverin tai kaupan kassan kanssa.

Jokainen ihminen on erilainen, jokainen ihmissuhde myös.
Jokaisella meistä on monta minää. On kotiminä, työpaikkaminä, ystäväminä ja niin edelleen. Erilaisissa ympäristöissä on valmis jakamaan itsestään erilaisia asioita. Työkavereiden kanssa ihmissuhde on monesti vieraampi kuin ystävien tai perheen kanssa. Ihminen jakaa monet asiat sen ihmisen kanssa, jonka luulee kunkin niistä parhaiten ymmärtävän ja hyväksyvän.

Narsisti tajuaa heti, kuka voisi olla hänen uhrinsa. Hänellä on hyvä ihmistutka, jolla hän huomaa uhrikelpoiset ihmiset alle minuutissa ja määrittelee heidät heti imartelemalla ja kehumalla.
Kaksi narsistia ei tule toimeen keskenään ja he ovatkin napit vastakkain heti tavatessaan ja molemmat ovat aina valmiita välttelemään toisiaan.

Narsisti luikertelee uhrinsa ihon alle ja kiertyy vähitellen joka solun ympärille. Usein uhri yrittää muuttaa itseään, vaikkei uskokaan olevansa väärässä. Vähitellen uhri alkaa epäillä itseään. …jos sittenkin vika on minussa. Kaikki korjausyritykset vesittyvät, koska narsistille ei mikään kelpaa. Jokainen uhrissa toteutunut muutos jää huomioitta ja jokaisen toteuduttua tilalle tulee vähintään yksi uusi vaatimus.

Tiedot narsismista kertovan luennon muistiinpanoistani.

Narsismista

Narsismi käsitteenä on tunnettu noin sata vuotta ja yleisesti siitä on puhuttu vasta kymmenkunta vuotta. Psykopaatti nimitystä on käytetty parisataa vuotta, meillä lähinnä oikeudessa.
Jokainen meistä tarvitsee jonkin verran narsismia, että selviää elämästä. Mutta jossakin raja ylittyy ja narsismi alkaa haitata elämää ja ihmissuhteita.
Narsisti valitsee uhrikseen vahvoja, kilttejä ihmisiä, mutta heidän tunne-elämässään on narsistin mentävä aukko. Heikoissa ihmisissä ei ole vastusta, he eivät kiinnosta. Narsisti tarvitsee ympärilleen ihailevan ja hyväksyvän hovin - mieluusti korkeampiarvoisia kuin mitä he itse ovat.
Narsisti iskee uhriaan henkisesti tai fyysisesti lähes poikkeuksetta kahden kesken, sillä silloin hän pystyy pitämään pöytänsä puhtaana. Taitavana manipuloijana ja ulospäin hyvin käyttäytyvänä hän puhuu helposti uhrin lähimmätkin ihmiset uskomaan enemmän itseään kuin uhria.

Ovidius kirjoitti Narcissos runonsa jo parituhatta vuotta sitten.

Ovidius: Muodonmuutoksia
Täytettyään kuusitoista vuotta Narkissos lähti vaeltamaan metsään, jossa nymfi Ekho huomasi hänet. Ekho rakastui Narkissoksen ulkonäköön ja alkoi seurata häntä. Mitä kauemmin hän seurasi Narkissosta, sitä enemmän hän tätä himoitsi, mutta hän ei voinut kuin odottaa, koska Hera oli aiemmin rangaistuksena tämän suulaudesta estänyt tätä puhumasta ensin. Kohta Narkissos pysähtyi ja huusi tovereitaan: "Kuka on täällä?", johon Ekho vastasi: "Täällä!" Hämillään nuorukainen jatkoi: "Tule tänne!", ja Ekho vastasi samoin. Uudelleen ja uudelleen Narkissos huusi, ja äänen pettämänä lopulta pyysi: "Yhtykäämme täällä!", johon Ekho huudahti onnellisena: "Yhtykäämme!" ja ryntäsi rakastettunsa kaulaan. Narkissos pakeni tältä huudahtaen: "Irroita kätesi! Mieluummin kuolo kuin että koskaan hyväilisit minua!" Ekho vastasi: "Hyväilisit minua", ja pakeni syvälle metsään torjumisen masentamana. Ekhon ruumis riutui pois, ja vain hänen äänensä jäi vastaamaan kutsujille kukkuloilta.
Samalla tavoin Narkissos torjui kaikki muutkin, ja lopulta yksi torjutuista pyysi jumalia kieltämään tältä sen, mitä tämä koskaan rakastaisikaan. Jumalatar Nemesis kuuli rukouksen ja toteutti toiveen.
Narkissos saapui koskemattomalle ja peilityynelle vuoristolähteelle Thespiaihin, ja kumartuessaan juomaan siitä hän huomasi oman kuvajaisensa. Hän rakastui tähän välittömästi ja ihaili kuvajaisensa jokaista piirrettä suudellen sen huulia. Väsymys ja nälkä eivät saaneet häntä poistumaan kuvansa äärestä, ja niin hän kuihtui lähteen äärellä, kunnes lopulta kuoli pois. Najadit ja dryadit voihkivat suruaan kuoleman johdosta, ja Ekho kaiutti heidän huokauksiaan aina uudelleen ja uudelleen. Narkissoksen kuihtunut ruumis muuttui narsissiksi, Narkissoksen mukaan nimetyksi keltavalkoiseksi kukaksi.

Narsistinen ihminen on aina hyvin turhautunut. ”Lempesi kohde on vain oman heijastuksesi varjo.” Narsisti elää kuin peilisalissa: se mitä näkyy on tärkeämpää kuin se mitä itse on. Narsisti on täysin riippuvainen muista ja muiden näkemyksistä itsestään. Hän on pelkkä tyhjä kuori, hänessä ei ole mitään omaa ja siksi hän etsii muista ihmisistä sisältöä itseensä. Hänen peilikuvassaan heijastuvat muiden ihmisten ominaisuudet. Narsisti ei ole koskaan tyytyväinen sillä hän ei koskaan löydä sitä mitä etsii. Etsii, etsii, mutta ei voi hyväksyä löytämäänsä, aina pitää saada jotakin uutta, jotakin parempaa tilalle tai lisäksi.
”Voi jos ruumistaan ulos ihminen astua voisi.”

Mikä minussa oli vikana

Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään. Sananlaskun ajatuksesta huolimatta, aion tässä blogissa muistella vanhoja. Se on osa itseterapiaani. Olen aina ja etenkin viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten ja miksi olen tehnyt ratkaisujani, joiden vuoksi elämäni oli välillä oloa jumalaisena naisena – tosin piikkimatolla-  tai yhtä henkistä helvettiä.

Yli puolet elämästäni olen elänyt narsistin vaimona. Useamman vuosikymmenen elin häkissä ja kaipasin vapautta. Nyt kierrän häkkiä sen ulkopuolella ja koitan kaltereiden välistä kaivaa ulos hyviä asioita ja puhkoa pahoja niin, että ne jättäisivät minut rauhaan. Elämän tapahtumat ovat erillisiä klönttejä, joista on vaikea saada yhtä kokonaisuutta. Arjen rutiinilanka ei sido niitä kokonaisuudeksi. Osa klönteistä on kuin perunoita, maukkaan näköisiä päältä, mutta sisältä kovaa, tummaa ja halkeillutta. Suuri osa menneistä asioista on ahdistuksen ankeaan paperiin käärittyjä ja pois näkösältä pinottuja.

Muutostani on kulunut jo yli puolitoista vuotta, eron voimaan tulosta runsas vuosi. Elämä tuntuu nyt iloiselta – enimmäkseen. Olin lukenut, että masennus on jossakin vaiheessa lähivuosien aikana melko todennäköistä. Tiedän nyt, että on. Mutta sen kanssa tulen toimeen, kun ajattelen, että se kuuluukin tähän prosessiin.


Olen antanut itselleni aikaa setviä asioita rauhassa. Kaiken ei ole tarvinnut olla valmista heti. Pohtija ja positiiviseen tukeutuva olen ollut aina. Se on auttanut jaksamaan. Pahojen asioiden todelliset syyt eivät ehkä aina olleet oikeita, mutta aina löysin tapahtuneelle ja sanotulle jonkin selityksen.
Häkkivuosien aikana yritin hakea ulospääsyä sekä asiantuntijoiden että ystävien avulla. Turhaan. Puheitani pidettiin mukavan ja hyväkäytöksisen miehen mustamaalaamisena. Ihmisen elämäänhän kuuluu varjoja myös ja parisuhteessa niitä nyt vain tulee, kun lapsuuden perheiden tavat ja kulttuuriympäristöt ovat erilaisia. Särmät hioutuvat, kunhan malttaisin odotella.
Odottelu venyi melko pitkäksi ja särmät vain pahenivat vuosi vuodelta. Mitä enemmän opin pitämään puoliani, sitä hienovaraisemmaksi kävi manipulointini. Kaikki näytti olevan ok, mutta kuitenkin syvällä sisimmässäni oli paha ja ahdistavaa olla. En ymmärtänyt, en hyväksynyt. Mietin yökausia, miksi en voi iloita elämästä, vaikka pitäisi.
Mikä minussa oli vikana.