Mikä mättää

Narsisti rakentaa uhrilleen tunnekoukun. Hän tekee itsensä korvaamattomaksi, ulkomaailman pelottavaksi ja nostaa aika ajoin uhrin jalustalle. Hän manipuloi hyvin taitavasti uhrin yhä uudelleen ja uudelleen jäämään ja uskomaan parempaan huomiseen. Hän rakentaa pilvilinnoja, joissa tarvitaan juuri uhrin kaltainen henkilö, että kaikki olisi täydellistä.
Kun hän kodin ulkopuolella on usein hyvinkin seurallinen ja mukava ja muut huomioon ottava, on uhrin todella vaikeaa saada ketään uskomaan, mistä on kyse. Jopa ammattilaiset uskovat helpommin narsistia kuin apua hakevaa uhria. 

Yhteinen avun hakeminen kaatui ensimmäisessä paikassa siihen, että terapeutti oli nainen ja siis jo sukupuolensa vuoksi samalla puolella kuin minä ja tietenkin Eksää vastaan. Sitä paitsi naisena hänen täytyi olla niin paljon Eksää tyhmempi, ettei kannattanut varata kuin se yksi kerta. Eihän semmoisesta terapiasta kertakaikkiaan olisi voinut tulla mitään muuta kuin paha mieli ja entistä suurempi tunnesotku.
Seuraava terapeutti oli mies ja löi hanskat tiskiin heti alkuunsa. Hän kuunteli jonkun aikaa Eksän puheita ja sanoi, että noin fiksuina ihmisinä saatte hoidettua asiat ihan ilman terapiaa, joten turha teidän on tähän rahojanne tuhlata. Ja oven ulkopuolella Eksä sanoi, että olipa tyhmä mies, ei niin surkean terapeutin kanssa olisi mistään tullut mitään.
Loput ehdotukset, että menisimme jonnekin keskustelemaan suhteestamme, kaikuivat kuuroille korville tai Eksä sanoi, että voin vapaasti mennä, jos minulla on ongelmia, hänellä ei ole. Sitä paitsi yhdessä ei kannata muutenkaan mennä, koska hän pystyisi mennen tullen puhumaan suohon sekä terapeutin että minut. Häneen eivät typerät hoidot tepsisi, koska hänessä ei ole mitään hoidettavaa.
Parisuhdeleiri? Semmoisistakin monet ovat löytäneet hyviä eväitä suhteeseensa. Moukkamaisia. Tirkistelijöiden juttuja. Ja kestäisinkö todella, että hän kertoo monien ihmisten kuulleen ääneen, millainen oikeasti olen. No, millainen?
Eihän hän osannut sanoa edes minulle, millainen olen. Paitsi paloina aina kun olimme yhdessä. Ja jos tartuin joihinkin lauseisiin, niin eihän hän sitä tarkoittanut, ymmärsin täysin väärin, koska halusin olla ilkeä hänelle. Tai hänhän nyt vain testasi joitakin ajatuksiaan ääneen. Tai hän alkoi kehua, miten tärkeä olin, miten hän minua tarvitsi, eikä minun pitäisi niin herkästi tarttua kaikkeen negatiiviseen.

Olin ymmälläni. Kuulin niin paljon väärin tai en kuullut ollenkaan tai kuvittelin asioita ja luulin kuulleeni. Näin niin paljon olemattomia ja kerroin nähneeni asioita, joita ei ikimaailmassa ole tapahtunut. Minulla kyllä on vilkas mielikuvitus, mutta sittenkin…
Mikä minua riivasi, että olin niin ilkeä. En ymmärtänyt. Enkä ollut samaa mieltä ilkeydestäni. Yritin ja yritin olla hyvä vaimo. En osannut olla muuta kuin oma itseni. Toisaalta oli ihan sama mitä olin, koska se oli joka tapauksessa jotakin väärää. En silloin enkä vielä pitkään aikaan tajunnut, että oli täysin hyödytöntä yrittää potkia vastaan. Narsisti pyörii oman napansa ympärillä eikä osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja on täysin tunnoton muiden tunteille ja ajatuksille. Hän poimii muilta ajatukset ja lauseet, joista voi kuvitella olevan hyötyä hänelle itselleen.
En tunnistanut itseäni siitä, mitä Eksältä kuulin. En saanut tukea omille ajatuksilleni ulkopuolelta. Aloin kadottaa itseäni. Kirjoittelin pitkiä kirjeitä ystävilleni. He kirjoittivat takaisin omia kuulumisiaan. Vasta nyt eron jälkeen pari heistä on sanonut ihmetelleensä, miksi kirjeeni olivat täynnä ahdistusta, vaikka kaiken järjen mukaan vastanaineena ja juuri äidiksi tulleena onneni olisi pitänyt olla suurimmillaan.
Tuki löytyi yllättäen ihan läheltä, anopista. Se, mitä hänelle pystyin kertomaan, oli kuitenkin aika pintaraapaisua, mutta hän osasi kannustaa ja valaa uskoa elämään. Hänen avullaan jaksoin toivoa, että jonakin päivänä asiat olisivat oikeasti hyvin.