Alku aina hankala, vai...

 Avioliitto lähti kangerrellen alkuun. Ihania romanttisia hetkiä oli toki aika paljonkin, mutta Eksää hiersi se, etten halunnutkaan luopua ystävistäni enkä lähisuvusta. Häntä harmitti myös se, että olin alkanut ystävystyä hänen siskonsa ja äitinsä kanssa – niiden kavalien käärmeiden, joihin ei ollut vähääkään luottamista.

Sitä mukaa, kun tapailimme ystäviäni, kuulin heistä paljon niin pahoja sanoja, että monesti kului viikkoja toipua niistä. Aika usein myös Eksä loukkasi emäntiä ja isäntiä niin rankasti, ettei anteeksipyynnöilläkään enää tullut seuraavia kutsuja. Parin oluen jälkeen Eksä hyväksyi vain omat ajatuksensa ja puheensa, haukkui muiden seurueessa olevien puolisot toinen toisilleen ja kaikille muillekin, kaikkien työpaikat kelvottomiksi ja puheet tyhmiksi. Kun joku alkoi puolustautua, siitä syntyi riitaa. Kaikki tapaamiset, joissa oli alkoholia, päättyivät enemmän tai vähemmän katastrofiin. Eksän mielestä sen vuoksi, että tapaamamme ihmiset olivat niin läpeensä typeriä, ettei heitä kerta kaikkiaan kestänyt selvin päin eikä hän voinut olla sanomatta mielipidettään heistä. Pitihän ihmisten tietää mitä ovat. Ei ollut hänen vikansa, jos ihmiset eivät kestä kuulla itsestään totuutta. Välttääkseen riitoja yhteisissä illanistujaisissa, moni puolusti itseään melko vaimeasti ja otti minuun yhteyttä jälkeenpäin tai kuulin joskus aikojen päästä sattumalta, miten Eksäni oli pahoittanut mieliä.

Ystäväpiiri kutistui – siis minun, hänellä ei hyviä ystäviä ollutkaan.

Miten se tämmöiseksi muuttui, kun meidät oli vihitty. Kaikkien bileiden jälkeen meni paljon aikaa ja voimia asioiden selvittämiseen. Omiin ystäviini ja välien säilyttämiseen paneuduin enemmän, Eksän piti hoitaa ainut hänen tuttavapariskuntansa, mutta lupauksista huolimatta taisi jäädä pelkäksi teoriaksi. Monia anteeksipyyntökukkapuskia lähti. Tai luulin, että lähti. Eksä halusi aina yksin kukkakioskille lähettämään kukat, nyt paljon, paljon myöhemmin on selvinnyt, ettei niistä yksikään tainnut oikeasti lähteä, vaikka kotiin tullessaan Eksä sanoi aina, että anteeksipyyntö on hoidettu ja olo on helpottunut. 

Ystäväni ja sukulaiseni ilmoittivat yksi toisensa jälkeen, että tervetuloa seuraan, mutta vain silloin, kun tarjolla ei ole mitään kahvia väkevämpää. Lopulta kyläkutsuja tuli vain ihan lähimmiltä sukulaisilta ja heiltäkin lähinnä perhejuhliin.

Sen lisäksi, että järjestään kaikki tapaamamme henkilöt olivat tyhmiä, rumia, liian kehnoissa töissä ja mitä kaikkea jouduinkin heistä kuulemaan, niin joka vierailun jälkeen Eksän vatsa oli todella kipeä koko kotimatkan. Lapsena äiti oli laittanut kylmiä hauteita vatsalle, mutta minä en tehnyt edes sitä. Siis autossa, kun hän ajoi. Eksä ei ymmärtänyt, miksi kaikki yrittivät myrkyttää hänet! Eihän se hirvittävä kipu ja ripuli voinut mistään muusta tulla. Kotiin päästyä kivut loppuivat välittömästi. Oli kyseessä kumman tahansa suku vanhemmat mukaan lukien ja ystävät, niin kaikki yrittivät myrkyttää hänet. Oli kotimatka pitkä tai lyhyt, niin koko matkan jouduin kuuntelemaan sitä samaa. Alussa yritin vakuutella, ettei niin ole, kellään ei ole mitään syytä ripotella tappavia myrkkyjä hänen ruokiinsa. Vähitellen aloin kimpaantua noihin toistuviin myrkytysjuttuihin, nojailin pelkääjänpaikan selkänojaan ja koitin keskittyä johonkin muuhun. Syytökset vaihtuivat siihen, etten kuunnellut. Totta. En jaksanut enää. Olin siis muuttunut välinpitämättömäksi ja minulle oli yhdentekevää, jos joku olisi onnistunut tappamaan hänet. Ei pidä paikkaansa vakuutteluja, mutta totta puhuakseni - joinakin kyynisinä hetkinä ajattelin, että myrkytettynä Eksä olisi ainakin hiljaa.

Tätäkö olin halunnut! En todellakaan. Rakkauden voima menetti merkitystään kovaa vauhtia.

Eksä jäi töiden jälkeen pyörimään kuppiloihin yhä useammin. Olihan hän käynyt niissä seurusteluaikanakin, mutta samassa kaupungissa asuessamme kuitenkin aina kodin kautta tai edes ilmoittanut jäävänsä kaupungille. Hänellä oli yksi melko pahasti alkoholisoitunut kaveri, samassa jamassako sitä kohta oltaisiin meilläkin. Sattumalta selvisi, etteivät he viettäneet iltojaan yhdessä kuin ani harvoin. Jonakin yönä Eksältä lipsahti, että hän kävi ulkona yhden entisen tyttöystävän kanssa. Juttelemassa, kun minä olinkin osoittautunut lopulta vain tyhmäksi kanaksi, jonka kanssa ei voinut puhua mistään. Olin niin tyhmä, että jopa luin hänen äitinsä tuomia naistenlehtiä. Niidenkin toinen toistaan joutavammista jutuista olisin voinut vain sivistyä, mutta luinkin niin hitaasti, että luultavasti jouduin tavaamaan ja taisi sekin olla niin rankkaa, ettei aivokapasiteettini riittänyt enää edes tyhjänpäiväisyyksien omaksumiseen.

Kiivaita keskusteluja, riitoja, tyhjiä lupauksia. Puolustelin itseäni. Sanani tuntuivat hanhen selkään heitetyltä vedeltä, menivät perille, mutta mikään ei läpäissyt pintaa. 

Aloin miettiä juomista yhä enemmän. Korvissa kaikuivat molempien vanhempien varoitukset. En saisi luottaa siinä rakkauden parantavaan voimaan. Aloin uskoa siihen itsekin. Tämä mies halusi avioon kanssani, että hankkisimme lapsia. Mutta olisiko hänestä isäksi. Olin melkein kolmenkymmenen, biologinen kello tikitti kiivaasti. Mitä olin elämältä halunnut – rakastavan miehen ja monta lasta. Monta lasta!!! Rakkautta oli riittänyt seurusteluajan, sitä oli edelleen. Mutta oliko se oikeaa rakkautta. Olinko tehnyt liian hätiköidyn päätöksen. Oliko biologinen kello tikittänyt järjen voimattomaksi. Olin palavasti rakastunut, mutta oliko Eksä rakastunut minuun. Monina päivinä tunsin itseni palvotuksi kuningattareksi, mutta useimmiten ilman varoituksia olinkin jotain, jonka voi polkea jalkoihinsa kuin vanhan rievun. Kestäisinkö niin suuria ristiriitoja. Etenkin appivanhempien varoitukset kiersivät kehää ajatuksissani. Olin menettänyt luottamukseni rakkauden voimaan, tuoreeseen aviomieheeni ja parisuhteeseen. Toisaalta halusin näyttää, että selviän, että valintani ei ollut väärä. Kellään ei ollut oikeutta tuhota liittoani jo ennakkoon. Ei siltikään, vaikka yhä useammin tunsi, että varoittajat olivat olleet oikeassa. Halusin näyttää, että selviän!

Yhtenä hyvänä päivänä otin asian Eksän kanssa puheeksi. Mitä olemme, miten meidän käy. Miksi minusta tuli meidät yhteen vihkimällä tyhmä saapas. Olisiko parempi erota. Erota! Jos menisin noilla argumenteilla vaatimaan eroa itselleni, niin tuomarithan kuolisivat nauruun.

Meidänhän piti hankkia lapsiakin, mutta tilanne taisi vihkimällä muuttua vähän liikaa. Lapsia! Ei ikinä, ei ikinä Eksän perheeseen! Hän ei voi sietää lapsia, kitiseviä räkäisiä olioita. Missään olosuhteissa hän ei haluaisi moisia pyörimään jalkoihinsa ja rajoittamaan elämäänsä. Mutta nimenomaan lasten hankinnan vuoksihan hän oli halunnut vihille. Kun minä olisin halunnut jatkaa avoliitossa, eikä se hänestä ollut riittävää sitoutumista, niin hän keksi, että lapsilla hän saisi minut vastaamaan ”tahdon”. Minulla oli niin paha ja ahdistunut olo, että oli vaikea hengittää. Lähdin kävelemään. Yksin. Ensimmäisen kerran en halunnut mukaan miestä enkä koiraa.