Ystävien kanssa

Olin ymmälläni asioiden muuttumisesta, kaipasin aikuista seuraa, kaipasin keskusteluja. Eksälle olin muuttunut vihkimisen myötä tyhmäksi ja minun mielipiteeni sai tyrmätä ennen kuin ehdin edes sanoa sanottavaani loppuun. Olin lueskellut hänen äitinsä tuomaa naistenlehteä ja sen jälkeen olin entistä typerämpi kana ja varmaan alkaisin suunnitella kaikenlaista hankaluutta hänen elämäänsä – niitähän naisenlehdet neuvovat sivutolkulla joka viikko ja tyhmistävät naisia ja kääntävät heitä puolisoitaan vastaan.

Aloin tutustua naapurin vuorotöissä olevaan rouvaan, mikä Eksän mielestä oli aika tavatonta ja turhaa, olihan meillä ainakin 30 vuoden ikäero. Minusta se ei ollut este juttelemiselle aidan yli ja joskus samassa pihassakin. Yhteisiä puheenaiheita tuntui riittävän ja sain nauraa jonkun aikuisen kanssa.
Eksä vihoitteli, kun tapailin harvakseltaan työkavereita tai hänen samassa talossa asuvia sukulaisiaan. Kuulin heistä ilkeitä kommentteja päivittäin ja kehotuksia pysyä erossa moisesta roskasakista. En ymmärtänyt miksi, koska minusta puheet eivät pitäneet paikkaansa ja tulin hyvin toimeen hänen sukunsa kanssa. Juttelin hankaluuksista anopin kanssa. ”Älä huoli, kyllä me sen keisarin kesytämme”, sanoi hän aina ja tiedän, että hän ihan oikeasti yrittikin sitä monet kerrat.
Ystäviä tai sukulaisia en olisi saanut kutsua käymään. Kutsuin ja aina siitä tuli riita. Ensimmäiset tunnit vierailujen jälkeen menivät moitteita kuunnellessa. Voi, että ihmiset olivat tyhmiä ja semmoisten kanssa hänen piti tuhlata aikaansa! Moitteissaan hän ei tehnyt mitään eroa siihen, olivatko tavatut ihmiset olleet hänen tai minun sukulaisia tai ystäviä. Minusta vierailut olivat virkistäviä ja kun sanoin sen ääneen, niin tulin liittyneeksi samaan epäihmisten kastiin muiden kanssa. Jos olimme olleet jonkun luona, kuuntelin vähintään kotimatkan tyhmyysmoitteiden lisäksi Eksän myrkyttämisyrityksistä. Olimmepa olleet kenen luona tahansa, niin aina kaikki olivat häntä vastaan ja olivat sirotelleet tarjottaviinsa myrkkyjä, koska muilla ihmisillä oli tarve vahingoittaa häntä.
Kun kävimme yhdessä jossakin tai meille tuli vieraita, Eksä joi kuin sieni ja useimmiten mokasi jotakin. Ihan tavallista oli, että meitä kehotettiin lähtemään kotiin ennen kuin bileet loppuivat tai että vieraat lähtivät meiltä ovet paukkuen. Muutaman oluen jälkeen tuli usein käydyksi läpi muiden ulkonäkö, huono luonne, epäkelvot harrastukset ja joutavat työt, niin eipä siinä loppuun asti kuunnelleille monta kiveä kiven päälle jäänyt. Useimmat eivät koko ”sarjaa” loppuun asti kuunnelleetkaan.

Kerran Eksän koulukaverit tulivat meille viettämään iltaa. Koko luokka oli kutsuttu, muutamia miehiä tuli. Kun pohdin tarjottavia, niin Eksä sanoi ostavansa olutta ja viinejä ja jokainen on luvannut tuoda jotakin omia suosikkijuomiaan myös eikä mitään syötävää tarvittaisi. Illan tarkoitus on keskustella ja humaltua. Leivoin patonkeja. Edes. Enemmänkin olisi voinut, tuntuivat loppuvan heti alkuunsa. Mitä useampi pullo tyhjeni, sitä holtittomammaksi meno kävi. Yksi kavereista alkoi käydä minua kohtaan liian tuttavalliseksi ja Eksästä se oli tosi kivaa. Niin kivaa, että hän alkoi opastaa rakastelupaikkaa kaverilleen ja minulle. Minusta se tuntui pöyristyttävältä! Minulla oli sitä vastaan paljonkin, mutta Eksän yllyttäessä, kaverinsa vain innostui lisää. Minua inhotti, halusin pois tai ainakin sen kaverin pois. Tappeluhan siitä tuli. Onneksi porukassa oli yksi semmoinenkin mies, joka tuli avukseni ja sai vähitellen tilanteen rauhoittumaan. Sen jälkeen hän lähti pois ja sanoi ovella, ettei halua enää eläissään olla sen törkylauman kanssa tekemisissä ja että toivottavasti pärjään Eksäni ja niiden muiden kanssa. Hän olisi ollut valmis viemään minut jonkun ystäväni luokse turvaan, mutta ei minulla ollut enää ketään, jonka luokse olisin voinut yöllä mennä. Menin makuuhuoneeseen, suljin oven ja toivoin, että siinä olisi ollut lukko. Lueskelin sängyllä, täysissä pukeissa, valmiina säntäämään ulos koska tahansa. Kun asunnossa alkoi olla hiljaista, kävin hiljaa kurkkaamassa tilannetta. Eksä ja kaverinsa nukkuivat pitkin lattioita ja tuoleja. Koitin itsekin nukahtaa. Aamulla vieraiden lähdön jälkeen oli perheneuvottelun aika. Mutta Eksä ei jaksanut juuri silloin, kun oli pää niin kipeä ja voimaton olo. Ja jo iltapäivällä hän kielsi kaiken, mitään semmoista ei ole voinut tapahtua. Hän ei ikinä suostuisi siihen, että joku kävisi minuun käsiksi. Olin keksinyt kaiken, olin katkera jostakin ja halusin panetella hänen ystäviään.
Sen illanvieton jälkeen sanoin, että sillä porukalla ei ole meille enää mitään asiaa ja jos haluavat juoda yhdessä, niin sen kuin juovat, mutta järjestävät kilpajuonti-iltansa missä tahansa muualla kuin meillä.

Jotenkin Eksä taas onnistui puhumaan asiat edukseen ja tekemään minusta syyllisen tapahtuneeseen. Meni aika monta viikkoa, ennen kuin hänen opiseklukavereidensa käynnin jälkeen elämä palautui tavallisille uomilleen. Näennäisesti palautui. Luottamus meni peruttamattomasti sirpaleiksi, enemmän kuin kiinnijäädystä uskottomuudesta. Luulin ja toivoin ajan parantavan, mutta niin ei käynyt. Kun vuosia myöhemmin juttelin ahdistuksestani ja sen syistä lääkärin kanssa, hän sanoi, että on asioita, jotka voi antaa anteeksi, mutta niitä ei silti tarvitse hyväksyä. Ne ovat monesti asioita, joiden kanssa oppii elämään, vaikka tuleekin tilanteita, jolloin haavat aukeavat uudelleen.

Aika monia anteeksipyyntökukkia vaadin Eksää lähettämään, tai anteeksipyyntösoittoja. Minusta aikuisen piti vastata omista puheistaan ja omasta käytöksestään. Ja jos oli loukannut muita, olisi reilua edes yrittää hoitaa asia kuntoon. Eksä halusi hoitaa ne yksin ollessaan ja soittaa töistä ”heti maanantaina” eli luultavasti jäivät hoitamatta. Ainakaan nyt eron jälkeen asian tullessa joidenkin ystävien kanssa puheeksi, yksikään ei ole muistanut moisia kukkalähetyksiä tai anteeksipyyntöjä saaneensa, vaikka Eksä kertoikin iloisena ja helpottuneena, että asia on nyt kunnossa. Vielä silloin luotin siihen mitä hän sanoi enkä tehnyt tarkistussoittoja. Vähitellen opin, ettei kaikella sanotulla välttämättä ole nimeksikään tekemistä totuuden kanssa, vaikka hän osasikin tuoda sanottavansa hyvin uskottavasti esiin. Lopulta oli hyvin vähän asioita, joiden paikkansa pitävyyteen luotin. Mutta siihen kului vielä vuosia.
Vähitellen ystävät eivät enää olleet halunneet tavata ollenkaan ja osa ilmoitti, että voimme tavata vain tilaisuuksissa, jotka ovat päivällä ja joissa ei tarjoilla mitään kahvia väkevämpää ja joihin me menimme autolla. Kirje- ja puhelin yhteys säilyi muutamiin joitakin vuosia, osaan koko avioliiton ajan ja eron jälkeen huomasin, että hyvälle ystävyydelle 30 vuoden taukokaan ei ole loppupiste.

Avioliiton opettelua

Mikä minua odottaa
Oli paljon oikein hyviä päiviä, mutta monista minun mielestäni itsestään selvyyksistä tuli sanomista vähän väliä.
* Koiraa ei lyödä eikä potkita. Se ei ymmärrä, miksi sille huudetaan, ellei se ole jäänyt kiinni itse teosta.

* Vauvaa ei ravistella, ei lyödä, eikä sitä purra. Jos vauva on itkuinen, sille ei karjuta, vaan otetaan se syliin ja lohdutetaan. Ellei se suostu kuuntelemaan puhetta, se ainakin tuntee läheisyyden.
* Umpihumalainen mies ei välttämättä ole paras henkilö kulkemaan vauva sylissään, etenkään, kun milloin tahansa pinna saattoi pärähtää tuhannen säleiksi eikä tilanne sen jälkeen enää ollut kenenkään hallinnassa.
* Vauvaa ei jätetä yksin kotiin, vaikka se nukkuisikin sopivasti sen aikaa, että aikuiset ehtisivät käydä kaupassa, lenkillä tai oluella.
* Vauva on vauva silloinkin, kun mies on kotona ja kaipaa huolenpitoa edelleen. Siitä meillä tulikin aika isoja ongelmia. Eksä oli melko mustasukkainen siitä, että aikaani kului vauvan kanssa myös silloin, kun hän oli kotona. Hänen mielestään vaimo oli miestä varten, vain ja ainoastaan miestä varten!

* Vaimo on aivan jotakin muuta kuin esine. Vaikka päiviä voi piristää kukilla ja itse sepitetyillä runoilla, niin se ei korvaa kunnioitusta eikä anteeksipyyntöä, kun on tullut oltua ilkeä. Jokainen paljastunut uskottomuuskerta nakersi syvää koloa luottamukseen. Ensimmäisestä kerrasta lähtien uskottomuus horjutti aika pahasti koko liittoa. Syyhän oli aina ollut minussa. Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni oli niin iso, että Eksä pystyi aina puhumaan minut jäämään. Biologinen kello tikitti kaikki järjen varoitukset mykiksi. Muutama viikko sitten jossakin narsismijutussa oli, että noin kolmasosa uhrinaisista on sitoutunut puolisoonsa juuri biologisen kellon tultua elämän voimakkaimmaksi ääneksi.

Jos vaimo on valvonut vauvan kanssa, hän voi olla oikeasti väsynyt ja voi kaivata rakkaansa kainaloon käpertymistä, vaikka ei jaksaisikaan rakastella. Läheisyydestä saisi voimaa jaksaa. Mutta Eksälle läheisyyttä oli vain rakastelu, vapaaehtoisesti, painostaen tai raiskaten. Välillä olin niin väsynyt, että nukahtelin kesken rakastelun – siis kylmä, täysin tunteeton, frigidi, kuten niin usein kuulin. Mitä milloinkin.

Eilen selasin käsityölehtiä, jotain pitäisi raaskia heittää välillä pois tai lopettaa uusien ostaminen. Lehtien välistä tuli Eksän kirjoittama kirje, vuodelta 1983. Sain kirjeitä koko avioliiton ajan. Välillä paperilla oli humalaisen sekasotkua, yksittäisiä ajatuksia ja epäselvää horjuvaa käsialaa, välillä koneella kirjoitettuja hyvin punnittuja lauseita. Mietin luenko vai en. Uteliaisuus voitti. Eksä peräsi oikeuksiaan ja vaimon velvollisuuksia. ”Kuvittelet, että sinulla on oikeus ja määräysvalta omaan ruumiiseesi.”  Niin kuvittelin! Kirjeen lukemisesta tuli niin ahdistunut olo, etten nukkunut juuri mitään koko yönä. Minulla on niitä kirjeitä kellarissa pahvilaatikollinen…
Vihkimisen jälkeen tilanne oli muuttunut aika kummalliseksi. Olin muuttanut minut tyhmäksi naudaksi, jota aviomies sai kohdella miten tahtoi. Jalustallaolopäivien väliin alkoi tulla yhä enemmän ilkeyttä, jonka syitä en ymmärtänyt ollenkaan. Tämäkö nyt oli sitä, mistä Eksän perhe oli varoittanut. Minulle tärkeä ihminen piti minua huonona – olin muuttunut arvottomaksi. Kun seurusteluaika oli ollut niin toisenlaista, kun perheen ulkopuolisilla oli Eksästä niin toisenlainen käsitys kuin minulla, aloin epäillä, että se vika oli oikeasti minussa. Kyllähän lähiympäristö näki tilanteen, mutta pidin moittimisoikeuden vain itselläni. Olin ehkä tehnyt väärän ratkaisun elämäni suurimmassa päätöksessä ja sen myöntäminen kirpaisi. Ja olihan niitä hyviäkin päiviä paljon. Sillä puolustin itseäni itselleni ja muille. Aloin toivoa, että tulisi jokin, joka huuhtoisi kaiken pahan pois ja jättäisi vain riidat, jotka voi ymmärtää.

Eksän läsnä ollessa aloin punnita sanojani entistä tarkemmin, aloin varoa vähän kaikkea, etten vain suututtaisi. Mutta ei se mitään muuttanut – paitsi minussa. Vaatimuksia muutoksesta ja yhä uusia vaatimuksia kaiken aikaa. Jos jotakin onnistuinkin itsessäni korjaamaan, ei sillä ollut mitään merkitystä. Eikä minusta ollut muuhun kuin olemaan oma itseni. Alkuvuosina pystyin palautumaan entiselleni, hyviin tunteisiin, osasin nauttia täysillä onnen hetkistä, niiden avulla jaksoin kestää ne huonot. Kellä tahansa on pahoja päiviä ja missä ne voi purkaa ellei kotonaan. Kodinhan pitäisi olla turvapaikka, jossa voi olla sitä mitä kulloinkin on.