Eläin”rakkautta”

Vauva kasvoi, oli nauravainen ja oppi monenlaista keskimääräistä nopeammin. Äidin mielipide, mutta myös lääkärin, koska olimme jo synnytyssairaalasta lähtien olleet mukana ravintotutkimuksessa ja siihen liittyi perusteellinen lääkärin tarkastus kerran kuussa.
Koiramme oli jo melkein seitsenvuotias, kun vauva syntyi. Otin se alusta alkaen ”mukaan hoitoihin”. Juttelin vaippaa vaihtaessa molempien kanssa ja istuskelin lattialla niin, että koira sai tutusta uuteen perheenjäseneen. Tuntui mukavalta, että ne kaksi näyttivät tulevan hyvin toimeen. Muutaman kerran vauva nappasi tiukasti turkista kiinni, mutta koira odotteli kärsivällisesti, että sain irrotettua otteen. 
Päivälleen puolivuotiaana esikoinen lähti konttaamaan. Ensin olin siitä riemuissani, mutta kohta huomasin, että koiralle se ei sopinut ollenkaan. Onneksi olin riittävän lähellä, kun koira lähti ensimmäiseen syöksyyn vauvaa kohti. Ehdin juuri ja juuri nostaa vauvan pois koiran ulottuvilta. Se oli perjantai. Soitin Eksälle, että hakee heti koiran pois. Mutta eihän se käynyt. Koira oli kiltti, minä olin varmaan tahallaan ärsyttänyt, kun en voinut sietää koiria. Ai, tuuli taas siltä suunnalta…

Ajattelin, että katsotaan nyt sitten viikonlopun yli. Eksä ehti muutaman kerran nähdä ominkin silmin, että koira vihoitteli esikoisellemme, kun tämä konttasi koiran suuntaan, vaikka vain kauempanakin. Silloinkin, kun en ollut samassa huoneessa ärsyttämässä. Sunnuntai-iltana sanoin, että aamulla kodista lähtee joko koira tai vauva ja minä. Molempien isovanhempien luona olisi ollut sama rähinäongelma enkä halunnut heitä sulkea pois lapsen elämästä. Jokin muu ratkaisu pitäisi löytyä.
Pitkin hampain Eksä otti koiran mukaansa. Olin ehdottanut, että hän alkaa pitää sitä päivät töissä, mutta se hänelle ei sopinut edes tilapäisesti. Ruokatunnin jälkeen hän soitti käyneensä eläinlääkärin luona, eikä meillä enää ole koiraa ja että siihen ei olisi tarvinnut ryhtyä, jos olisin ollut toisenlainen. Se, etten pitänyt eläimistä, oli minulle täysin uutta.
Eksän koira oli kolmevuotias, kun aloimme seurustella. Mielestäni olimme sen kanssa kaverit alusta pitäen. Se iloitsi kanssani ja kuunteli pää kallellaan suruni ja lohdutteli hyvin ymmärtäväisesti. Ainut mistä olimme eri mieltä, oli korppujen syönti sohvalla ja siinäkin annoin pikkuhiljaa periksi. Kaikessa muussa se totteli helposti ja siirtyi usein sinne minne minäkin.
Eksä sen sijaan kohteli ajoittain koiraa hyvin karusti. Meille tuli siitä lukuisia riitoja. Jos koira on kipeä ja oksentaa, mielestäni se ei paranisi sillä, että sen heittää niin, että koiraparka kierii pitkin lattioita. Tai jos koira epäröi hetken autoon hyppäämistä, niin Eksä ruttasi sen alta aikayksikön auton lattialle. Koira vikisi ja Eksä karjui. Minäkin huusin. Eläintä ei saanut kohdella niin!
Jatkuva puuttumiseni vähensi huonoa kohtelua – ainakin silloin, kun olin läsnä. Välillä uhkailin ilmoittaa eläintensuojeluviranomaisille.
Eksän mukaan koiran käytösongelmat johtuivat hänen kaveristaan, jonka suuri huvi oli istua sohvalla ja heitellä koiralle pähkinöitä. Osan se onnistui nappaamaan ilmasta ja osa kieri pitkin lattioita. Minusta se käytösongelma oli kyllä aivan muualla kuin turkin sisällä tai pähkinöillä leikittäjässä. Loppujen lopuksi, kohtelustaan huolimatta se oli ihan mukava ja fiksu koira. Vauvaakin se vahti ahkerasti kaikilta vierailta. Tämä on meidän, tähän et koske! Kun olin antanut luvan, vieras sai vapaasti olla vauvan kanssa. Mutta, kun nyytti alkoi liikkua, koira koki hänet uhaksi itselleen. Olisiko tilanne korjaantunut, en tiedä. En uskaltanut ottaa riskiä.
Eksän isä oli odotusaikana käynyt luonani, kun olin yksin kotona. Häntä epäilytti koiran käytös vauvaa kohtaan, kun poikansa on kohdellut sitä niin huonosti. Hän pelkäsi myös, että poika alkaa kokea samaa kohtaloa kuin koira.
En osannut kuvitella, että Eksä kävisi kenenkään kimppuun. Mutta sen keskustelun jälkeen tulin siinä suhteessa vähän epäluuloiseksi. Koira, lapsi, vaimo – eläviä olentoja kaikki. Voisiko…? Ei! Ehkä sittenkin. En ollut kuullut kertaakaan, että Eksä olisi ollut tappeluissa.
Koirasta kuulin sitten muutaman oluen jälkeen seuraavat viisitoista vuotta. Eksäparka oli joutunut luopumaan elämänsä tärkeimmästä olennosta minuun pahuuteni tähden. Olin rikkonut jotakin tärkeää.

Ensimmäinen isänpäivä ja muita perhejuhlia

Ensimmäisenä isänpäivänä esikoinen oli kolmiviikkoinen. Tein kortin, jossa pieni ”pyllypystynen” toivotti hyvää päivää. Eksä halusi aina olla ykkönen ja keskipiste. Olin tyytyväinen, että isänpäivä osui ennen äitienpäivää.

Olin laittanut parempaa ruokaa, jota söin yksin sekä päivällä, että illalla, koska tuoreesta isästä ei koko päivänä ollut syöjäksi. Olin leiponut ja koristellut kakun, jota sunnuntaina söin yksin, kun vauvallekaan sitä ei vielä voinut syöttää.

Tuore isä oli viettänyt ensimmäistä isäinpäiväänsä oluiden ja viinien seurassa perjantai-illasta töiden jälkeen myöhäiseen lauantai-iltaan. Sammui välillä ja oli sen aikaa juomatta. Perjantaina yritti raiskata minut, kun kieltäydyin rakastelusta. Synnytys oli niin lähellä, ettei se senkään vuoksi ollut vielä suositeltavaa ja humalaisuus inhotti silloin, kuten lukuisat kerrat muulloinkin. Sunnuntai kului sohvalla maaten pahassa krapulassa, huonon olon kanssa ja siitä johtuen mieli täynnä kiukkua.

Kävin vauvan kanssa ensimmäisiä kertoja ulkona. Oli onneksi sen verran lämmintä, että sain tehtyä jo ihan kunnon lenkkejä. Tai siis olisi ollut vasta ulkoiluun totuttamisaika, mutta ahdisti olla kotona ja kun kuitenkin pakkasta oli vain muutama aste, eikä tuullut, niin vaunuissa oli alimpana lampaan talja ja peittelin vaunut villapeitteellä, joten siellä sisällä pysyi hyvin plussan puolella. Aika viritys, mutta metsäpoluille ei ollut pitkä matka eikä siellä ollut niin väliä, miltä näytti. Seinät olivat kaatua niskaan, en pystynyt olemaan kotona. Piti kuitenkin yrittää pysyä rauhallisena ja tuottaa vauvalle stressitöntä maitoa. Tuntui, etten siinä kovin hyvin onnistunut, mutta vauva oli kuitenkin enimmäkseen tyytyväinen ja nauravainen.

Olin odottanut onnellista ensimmäistä isänpäivää, iloa uudesta perheenjäsenestä, iloa isyydestä ja vanhemmuudesta, mutta mieleen jäi vain ahdistus ja pelko. Olin odottanut vietettävää viikonloppua, jossa tunnemme kuuluvamme tiiviisti yhteen. Alkuvuosien isäinpäivät olivat kaikki samanlaisia, samoin äitienpäivät, joulut ja muut juhlapyhät, syntymäpäivä. Sain lahjoja, ”kun kuuluu asiaan ostaa syntymäpäiväksi”… ”ihan turhaahan tämä on, mutta tämmöinen nyt on muualla tapana”… ”minunhan ei kuulu sinulle ostaa äitienpäiväksi mitään, mutta eihän tuosta pikkurääpäleestäkään ole kauppaan menijäksi”… Yritin olla kiitollinen, vaikka lähes joka lahjan vastaanottamisesta jäi huono omatunto. Moneen kertaan sanoin, etten halua mitään. Tietenkin haluat, tietenkin ostan… huoohh.

Muutama pullo viiniä ja oluita. Jos yritin saada siitä keskustelua aikaan, olin niuho hysteerinen ämmä, joka yritti terrorisoida aviomiestään. Raskas työ vaatii raskaat huvit – ei jaksa ajatella eikä tuottaa tekstiä, ellei vähän rentoudu viikonloppuna.