Narsistin mentävä särö

Parina viime vuonna olen miettinyt paljon sitä, mistä minuun jäi särö, josta narsistin on ollut helppo tunkeutua sisään ja valloittaa minut solu solulta omaksi peilikseen, josta hän alkoi imeä minusta voimaa itseensä tehdäkseen itsestään vahvan ja antaakseen minun muuttua olemattomaksi ja lopulta murentua kokonaan.

 

Sukupolveni naiset kasvatettiin niin, että mies on perheen pää. ”Ruoka odottaa miestä, mutta mies ei koskaan ruokaa.”  Äidin neuvot tulivat sitä taustaa vasten. Vaikka äiti oli kärkäs pitämään puoliaan ulkopuolisiin nähden, niin kotona isällä oli ylin määräysvalta – ei mikään patriarkka kuitenkaan. Tiukan paikan tullen äiti sanoi viimeisen sanan. Vaikka kotona oltiin melko tasa-arvoisia, niin ympäristön kulttuurissa oli selkeästi miesten ja naisten työt.

En muista, että isä olisi paljon leikkinyt lasten kanssa. Isä luki minulle lehdistä jotakin, mitä halusin kuulla. Monesti lapsen kannalta ihan tylsiä juttuja, joita valitsin niin, että otsikko näytti kuvana kiinnostavalta. Tykkäsin isoista s-kirjaimista, pienissä jännittäviä ja kauniita olivat ne, joilla oli pisteitä päällä. Häärin usein isän mukana hänen askareissaan. Sain kokeilla työkaluja ja isä kertoili monenlaista niiden käyttöön liittyvää. Isän kanssa kuljin metsässä ja hän opetti puita ja lintuja ja kertoi, mitä omassa lapsuudessaan oli samassa metsässä puuhaillut. Äidin kanssa puuhasteltiin kodin askareissa ja käsitöitä sain opetella heti, kun halusin yrittää. Yksi rakkaimpia hetkiä oli kuunnelmien kuunteleminen. Äiti istui lattialla, neuloi ja siskon kanssa saimme vuorotellen rapsutella hilsettä hänen päänahastaan. Puhua ei saanut. Kuuntelin kuunnelmia vielä kauan aikuisenakin.

Äiti ja isä olivat molemmat arkisten asioiden aarreaittoja. Kirjoja meillä ei montakaan ollut, mutta muistan suorastaan ahmineeni aikuisten puheita. Minulle ne olivat tarinoita. Janosin tarinoita!  Kuuntelin tarkkaan, mitä vieraat juttelivat. Lapsen ymmärryksellä ne elivät omaa maailmaansa mielikuvituksessani eivätkä luultavasti vastanneet ihan sitä, mitä aikuiset oikeasti olivat sanoneet.

Maatilan työt vaativat paljon aikuisten aikaa, mutta olimme usein vanhempien mukana.

Naapurit puuttuivat välillä asioihin, joita äiti ja isä tekivät yhdessä, vaikka ne olivat ennen olleet selkeästi miesten tai naisten töitä. Lopulta isä teki naapureille selväksi, että meidän perheessä ei semmoisia jakoja ole tarvis noudattaa. Pääasia on, että työt tulevat tehdyksi.

Naapurustossa oli perhe, jossa isä joi ja perhe vietti välillä öitään ulkona tai naapureissa. Sekä äiti että isä opettivat, että sitä ei naisen pidä sietää. Jos mies lyö, on parempi lähteä pois kuin jäädä piestäväksi. Kerran voi lyödä tietämättä, että eripurat hoidetaan puhumalla, mutta toista kertaa ei enää saa hyväksyä. Vanhemmat varoittivat juopoista ja tyhjänpuhujista. Myös nainen voi tulla toimeen omillaan eikä yksin eläminenkään ole katastrofi. Se ei tee ketään muita huonommaksi.

Yksi asia paha asia lapsuudesta jäi. Olin vajaan viiden. Olimme siskon kanssa lähdössä naapuriin mamman luokse. Vikkelämpänä sisko kipaisi edeltä pihalle ja jäin vielä napittamaan villatakkia. Silloin äiti kyykistyi eteeni, otti kiinni käsivarsista ja sanoi lukeneensa lehdestä, että Amerikassa tai jossain kaukana on tehty leikkaus, jossa miehestä tehtiin nainen (tai päinvastoin). Äiti jutteli, että maatalossa olisi parempi, jos esikoinen olisi poika ja isäkin varmaan tykkäisi siitä ja että minut voisi leikata pojaksi. Nimikin voisi olla jotain samantyyppistä kuin tyttönä, vaikka Markus. Kun menisin kouluun parin vuoden kuluttua, ei kukaan enää muistaisi, että olen ollut tyttö. Riuhtaisin itseni irti äidin otteesta ja kiljaisin ei. Huusin, että haluan olla tyttö. Tyttö! Tyttö!

Äiti otti uudelleen käsivarsista kiinni, sanoi, että leikkauksia voidaankin tehdä vain aikuisille, mutta kunhan ehdotti. Sanoi rakastavansa minua tyttönä ihan yhtä paljon kuin poikanakin, mutta maalaistalossa olisi parempi, jos vanhin lapsista olisi poika. Äiti pyöräytti minut ympäri, sisko kolisteli ovella sisäänpäin ja ihmetteli, miksi olin huutanut. Äiti sanoi, että mamma odottaa ja niin me lähdimme. Se jätti ikuisesti avoimen haavan. 

Äidin ja isän kanssa on aina ollut läheiset välit. Olin isän tyttö, joten en koskaan edes ajatellut, ettei isä hyväksyisi minua. Mutta äidin rakkaudessa on tuo tahra, jonka hän vielä kaiken huipuksi yritti sysätä isän toiveeksi. Kun nyt aikuisena mietin asiaa, niin ei tule mieleen muuta asiaa, milloin vanhempien hyväksyntä tai rakkaus olisi kyseenalaistunut. Tunnen saaneeni vahvat juuret, mutta jokin epävarmuus jäi piilemään. Ehkä tästä minuun jäi narsistin mentävä särö.

Lapsuuksista

Eksä ei puhunut lapsuudestaan eikä juuri mitään nuoruudestaan. Ihan kuin menneisyyttä ei olisi ollutkaan. Hänen äitinsä kertoi muutamaa tarianaa ja kerta toisensa jälkeen Eksä ei muistanut niiden tapahtuneen tai edes kuulleensa niistä.

Anoppi kertoi poikansa parivuotiaana odotelleen yli kaksi tuntia keittiön puulaatikon päällä, että äiti ehtisi ottaa syliin. Tarina, jolla en kyllä olisi kehunut! ”Niin kiltti.” Minua tuo kylmäsi. Aina. Parivuotias ei istu kahta tuntia paikoillaan odottamassa, ellei hänellä ole äärettömän suuri sylin ja läheisyyden kaipuu. 

Yksi tarinoista oli jokin lapasten unohdus viisivuotiaana. Ajatella, että siinä iässä, jolloin jo tunnistaa hyvin omat tavaransa, on niin hajamielinen, että unohtaa. Tämän moitteen anoppi vei mukanaan hautaan, anteeksiantoa ei tullut koskaan.

Alle kouluikäisenä Eksä päätti riidan jälkeen lähteä kotoaan. Hän pakkasi pienet eväät reppuun ja menoksi. Äitinsä antoi lähteä. Kun poika ei uskalla mennä yksin siltaa joen yli, niin kohta tulee takaisin. Niinhän siinä sitten kävi. Kun sillalla matka ulottui veden kohdalle asti, poika katseli alas ja karkumatka jäi lyhyeksi. Arki asettui taas uomiinsa.

Kesät Eksä vietti mummolassa. ”Lähettivät pois jaloista, kun olin aina vanhempien tiellä”, kuten hän muisti aina tuohon yhteyteen kertoa. Mummun ja papan luona oli ollut hyvä olla. Heillä oli aikaa ja etenkin kalaretket papan kanssa tuntuivat mukavilta, mutta ei niistäkään ollut muistiin jäänyt kuin yksi tarina.

Kotona oli vanhempien kesken paljon rajuja riitoja joskin kyllä suurta rakkautta. Kummankaan sorttin tunteiden näkymisessä ei peitelty. Isää tapasi, jos kävi töissä katsomassa ja parhaiten äidinkin kohtasi perheyrityksen tiloista. Muutaman vuoden vanhempi sisko piti pikkuveljestä huolta ja myöhemmin kasvattajana oli katu. Eron jälkeen olen kuullut, että heidän kotonaan kielenkäyttö oli välillä aika karmeaa ja että ”ikinä en miehestäni pystyisi puhumaan niin rumasti”. Mitä, sitä en halunnut kuulla. Minulle molemmat appivanhemmat olivat ihan mukavia.

Siskon lisäksi oli perheessä sisar, jota isäpuoli ei voinut sietää. Koska ensimmäinen yhteinen lapsi oli tyttö, yritettiin vielä toista. Vain poika oli tärkeä. Lasten eriarvoisuus oli näkynyt selvästi. Oli sisarpuoli, ”elävän orpo”, jonka leivälle äiti osti parempaa makkaraa kuin muille. Monessa muussakin oli näkynyt äidin suojelu edellisen liittonsa tytärtä kohtaan. Vaikka asiat olivat pieniä, niin sisarkateus jäyti pieniä mieliä. Periaatteessa kaikki lapset olivat tärkeitä äidille ja yhteiset lapset isälle, mutta oma yritys ja omaisuuden kerääminen veivät vanhempien ajan niin, ettei perheellä juuri yhteistä aikaa ollut kuin lomilla.

Vaikka lapsuuden kesät olivat kuluneet mummolassa ja muistot niistä olivat hyviä, niin tavatessamme Eksä kertoi, ettei ole käynyt mummonsa luona sitten teini-iän kuin pari kertaa, kun ”ei ole ollut tarvetta käydä.” Silloinkin edellisestä vierailusta oli jo yli viisi vuotta. Kun ei ollut ollut riitoja mummun kanssa, niin aloin ehdotella, että voisimme piipahtaa siellä. Mummo oli melkein 90 ja mikä tahansa käynti voisi olla viimeinen. Lopulta sain Eksän suostumaan ja ehdimme käydä hänen mummulassaan vielä aika monta kertaa.

Mummolan lähellä asui Eksän tätejä ja serkkuja, mutta osan kanssa välit olivat niin huonot, että osa kääntyi ovelta, jos osuimme kyläilemään samaan aikaan. Joidenkin kanssa vaihdettiin muutama sana, jos sattumalta tavattiin, mutta muuten ei pidetty mitään yhteyttä.

Eksä oli kateellinen siitä, että muistin paljon asioita omasta lapsuudestani. Välit vanhempiin ja sisaruksiin olivat lämpimät. Kyllähän meilläkin riideltiin ja sovittiin. Aika pian tajusin, että mittakaava oli ihan eri, meillä oli kaikin puolin hillitympää. Ei menty sata laudassa riitoihin eikä kuljettu toistemme perässä ylistämässä rakkaudesta. Äidin ja isän hellyydenosoitukset toisilleen ja lapsille näkyivät arjessa. Puhuttiin asioista, puhuttiin tunteista, mutta enimmin rakkaus näkyi keskinäisenä toinen toisistaan huolehtimisena.

Leikin lapsuudessa paljon serkkujen kanssa, tiivistä yhteydenpitoa jatkui siihen asti, kunnes aloimme perustaa perheitä ja muutimme kuka minnekin. Kun piti ehtiä viettää aikaa perheen kanssa, tavata omat vanhemmat ja omien sisarusten perheet, niin serkkujen tapaaminen alkoi jäädä. Kuulumiset kulkevat vanhempiemme kautta.

Aika pian lapsuusvaiheistamme tuli vältettävä puheenaihe – ei kannattanut muistaa asioita, joista toiselle tuli katkera mieli. Eikä nuoruudestakaan voinut puhua. Olin tehnyt monenlaista naapurien lasten ja ystävien kanssa. Moniin aikuisiinkin naapureihin oli mukava suhde. Tätien, enojen ja setien kanssa pidimme jatkuvasti yhteyttä ja elossa olevien kanssa edelleenkin. Serkkujen kanssa ei niinkään. Perheiden perustamisiässä loittonimme toisistamme, kun sinkoilimme kuka minnekin suuntaan elämään rakkaidemme kanssa. Oma lähipiiri kasvoi ja laidoilta tipahti muita pois.

Eksän elämästä tämmöinen sukuyhteys puuttui enkä minäkään olisi saanut omiani muistaa. Välillä hän sanoi olevansa kateellinen sitä, että minulla on lapsuus, välillä hän väitti, että keksin kaikki ne mukavat tekemiset ja olemiset, että saisin hänelle aikaan pahan olon.

Ajattelin, että aika korjaa ja kunhan hän on tutustunut sukulaisiini, niin hekin olisivat hyväksyttyjä vierailukohteita ja kävisimme joskus myös hänen sukulaisissaan.

Ystäviäkään hänellä ei ollut kuin yksi, jonka kanssa aika kului lähinnä pulloa tyhjennellen. Syyksi hän sanoi muutot. Se ei tuntunut kovin uskottavalta, tavatessamme hän oli kuitenkin jo asunut samassa talossa 18 vuotta ja ensimmäisen luokan syyslukukautta lukuun ottamatta ei ollut kesken kaiken tarvinnut vaihtaa kouluakaan. Hän puhui joskus joistakin tyypeistä, mutta tuota yhtä lukuun ottamatta hän ei koulun jälkeen tapaillut ketään koulukavereistaan kuin sattumalta. Ja jos tällä yhdellä kaverilla oli paha olo, hän soitti usein minulle, kun Eksän kanssa voi juoda, mutta ei purkaa sydäntään. Hän oli ensimmäinen, joka sanoi, että olen aviossa narsistin kanssa.

Sitoutumisesta

Vatsan kautta? Auttaisiko herkkusuulle, että yritän sisään sanalaskun opastamin keinoin. Muutaman kerran keskityin ruoanlaittoon ja kauniiseen illalliseen. Valmistin ruokaa tarvikkeista, joihin meillä ei oikeastaan olisi ollut varaa. Katoin pöytään valkoisen liinan, kynttilöitä, kukkia. Odotin. Odotin ja odotin. Ei kuulunut miestä, ei ilmoitusta missä hän on ja milloin tulee. Ruoka kuivui uuniin tai levyille. Söin yksin. Toisinaan vain itkin pettymystäni. Lakkasin yrittämästä. Vain kerran juhlaillallinen toteutui – tavallaan. Ilman suunnitelmaa. Katoin kauniisti, valkoiselle liinalle. Kukaksi nostin yhden nuppunsa avanneen paavalinkukan, ja lämmitin tölkillisen hernekeittoa, sen lisäksi söimme näkkäriä ja juustoa.
Kävimme paljon konserteissa, teatterissa ja näyttelyissä, mutta aina Eksän valitsemissa. Koitin joskus ehdottaa minua kiinnostavia teatterikappaleita, mutta semmoiset tyhmentävät soopajutut eivät häntä kiinnostaneet. Näillä käynneillä seuranani oli aina herrasmies. Avasi ovia, auttoi takin päälle ja oli kaikin puolin kohtelias. Olimme aina ajoissa paikalla, ehdimme jutella, väliajoilla juttelimme paljon. Olin niinä hetkinä tasavertainen keskustelukumppani. Olin jotenkin ”ulkokehittynyt”, parempi versio itsestäni silloin, kun olimme kaksin jossakin muualla kuin kotona.

Muutama kuukausi vihkimisen jälkeen Eksää ei kuulunut kotiin koko iltana, ei soittoakaan. Yleensä hän kuitenkin oli ilmoittautunut edes jossakin vaiheessa. Silloin ei vielä ollut kännyköitä. Vasta yöllä kahden maissa soi puhelin, Eksä sanoi jäävänsä kaverin luo yöksi, kun heillä oli niin mukavaa. Joku nainen kikatteli taustalla. Kaverin? Eihän hänellä ollut kuin se yksi, joka silloin asui tilapäisesti vanhempiensa luona. Tuskin he siellä viettivät yötään.
Valvoin ja mietin. Mikä meni vikaan? Mitä teen? Alanko hakea eroa? Myönnänkö epäonnistuneeni heti alkuunsa? Haluanko yrittää neuvotella? Voinko jatkaa? Miksi olinkaan vastannut myöntävästi kosintaan, kun ”tahdon”-sanan jälkeen mies muuttui niin kaksijakoiseksi. Minne oli hävinnyt se mies, joka seurustelun aikana otti usein puheeksi uskollisuuden ja sen, miten tärkeää on pitää siitä kiinni. Muistin miten hän monet kerrat itku silmässä kertoi, miten kauheaa oli tietää, että omat vanhemmat pettivät toisiaan. Miten siskot ovat pettäneet miehiään. Mutta hän, hän olisi aina ehdottoman uskollinen ja halusi, että minäkin olisin. Rakkauden jälkeen uskollisuus on suurinta ja tärkeintä avioliitossa. Mihin oli hävinnyt se näitä puhunut mies.

Uskottomuudesta keskusteltiin monta tuntia. Alussa Eksä puhui olleensa vain miesseurassa. Joopajoo, uskottavaa. Hetken päästä se oli humalaisen päähänpisto ja he olivat olleet työkaverin hänen vaimonsa solariumissa, naiset mukanaan. Eikähän siinä mitään pitänyt tapahtua, ihan jutustelua varten vain lähdettiin jatkoille. Mutta jatkot muodostuivatkin niin mukaviksi, ettei raaskinut lähteä kotiin.
Anteeksipyyntöjä, lupauksia. Ei ikinä enää, se oli hänelle itselleenkin niin kamalaa. Eihän hän missään tapauksessa halunnut loukata ja lopulta oikeastaan se olikin työkaveri, joka järjesti kaiken – myös vieraat naiset…ja…ja…
Ja olihan syytä minussakin. Olin kylmä, tunteeton, enkä suostunut rakastelemaan aina, kun hän halusi. En suostunutkaan. Minua inhotti, kun umpihumalainen yritti lähestyä. Silloin sain kuulla kunniani, kuulin kuinka mitätön olin sängyssä, oikeastaan hänkään ei halunnut, kunhan kokeili ja tautiriskin vuoksi olisi kuitenkin ollut turvallisempaa pitäytyä yhdessä kumppanissa, vaikka en pelkkää patjaa kummempi ollutkaan. Aika pian huomasin pääseväni paljon vähemmällä, kun näissä tilanteissa en alkanut todistelemaan, että olisin muuta kuin sen, mitä mieltä Eksä oli minusta. Kieltäydyttyäni hän soitteli entisille naisystävilleen ja anoi rakasteluseuraa. Kerran hän soitti yhden äidillekin ja yritti saada tämän suostuttelemaan tyttärensä seksiin hänen kanssaan. Puhelut päättyivät usein siihen, että naiset löivät luurin korvaan tai kehottivat Eksää menemään nukkumaan. Epäsuosio kotona ja puhelimessa sai hänet avaamaan lisää oluita tai uuden viinipullon. Moitteet alkoivat kuulua enemmän ja enemmän sammaltaen, kunnes hiipuivat kokonaan ja Eksä sammahti sohvalle, lattialle, jonnekin. Aloin viettää öitä valvoen ja käyden aika ajoin tarkistamassa, että hän hengittää, ei ole oksentanut ja tukehtunut. Silloin en osannut kuvitellakaan kuinka paljon niitä öitä vielä tulisi ja kuinka monena seuraavana päivänä hän saisi minut vakuuteltua uskomaan kaiken vielä parantuvan.

Muutaman viikon päästä yöpoissaolo toistui. Kyllä, Eksä tiesi, että avioliitto merkitsee sitoutumista, mutta sehän ei merkinnyt hänelle hänen vapautensa menetystä. Toisinpäin – siis minulle - avioituminen oli itsestään selvästi täydellistä sitoutumista ja ehdotonta uskollisuutta. Hän ei sietäisi sitä, että pettäisin. Jos niin kävisi, olisi piru merrassa ja lievimmillään minulla äkkilähtö edessä, sillä hän kyllä uskaltaisi näyttää mistä on viisi hirttä poikki. Aloin miettiä sitä aika usein itsekin, tuosta pääsee ulos eikä olisi pakko tulla takaisin.
Eksän siskon neuvoi maksamaan samalla mitalla. Seuraava poissaolija olinkin sitten minä. Ihan vain tuttavalla, mutta kertomatta etukäteen, että lähden ja viivyn koko viikonlopun poissa. Äidilleni Eksä oli soittanut ja kysynyt, missä voisin olla. Äiti tiesi, mutta ei kertonut.
Sunnuntaina äidin pyynnöstä soitin. Sovimme, että menisin kotiin ja juttelisimme asian selväksi.

Kotiin palattuani olikin ihan toinen ääni kellossa. Eksä ei voisi elää ilman minua, ei mitenkään. Olin hänen repaleisen elämänsä tasapainottaja, henkinen turva ja tuki. Ilman minua hänen elämänsä meni täysin hunningolle. Seuraavat illat kuluivat keskustellen. Pitkästä aikaa meni koko viikko ilman alkoholia. Eksä yrittäisi. Ja yritti. Alkoholin kulutus romahti, mutta ei loppunut kokonaan. Hän lakkasi kehumasta muiden naisten erinomaisuutta. Vaihteeksi minäkin osasin tehdä jotain oikein, kunnon ruokaa, keskustella, rakastella. Sumuverho haihtui hänen silmiltään, aloin näyttää kauniilta. Miten hän oli voinut olla huomaamatta ja tajuamatta jo useamman kuukauden, miten kipeästi tarvitsi minua.
Lupasin/uhkasin pakata laukkuni ja muuttaa, jos Eksä vielä olisi uskoton eikä hän kuuluisi niihin, joille lähetän uuden osoitteen.
Arki asettui tasaisiin uomiin. Eksä alkoi taas lausua runoja minulle ja sepitti uusia minusta ja elämistämme tilanteista, toi kukkia ja keksi hauskoja pikkulahjoja. Nauru palasi. Mutta onni oli saanut särön. Halusin, että se kasvaa umpeen, että kaikki voisi olla taas ehjää ja hyvää. Halusin unohtaa.
Ehkä mies tarvitsi jonkinlaista irtiottoa menneisyydestään, ehkä alkuhankaluudet olivat olleet sitä. Paljon kysymyksiä jäi vaille vastausta.

Muutaman onnellisen kuukauden päästä päätimme luopua ehkäisystä.

Alku aina hankala, vai...

 Avioliitto lähti kangerrellen alkuun. Ihania romanttisia hetkiä oli toki aika paljonkin, mutta Eksää hiersi se, etten halunnutkaan luopua ystävistäni enkä lähisuvusta. Häntä harmitti myös se, että olin alkanut ystävystyä hänen siskonsa ja äitinsä kanssa – niiden kavalien käärmeiden, joihin ei ollut vähääkään luottamista.

Sitä mukaa, kun tapailimme ystäviäni, kuulin heistä paljon niin pahoja sanoja, että monesti kului viikkoja toipua niistä. Aika usein myös Eksä loukkasi emäntiä ja isäntiä niin rankasti, ettei anteeksipyynnöilläkään enää tullut seuraavia kutsuja. Parin oluen jälkeen Eksä hyväksyi vain omat ajatuksensa ja puheensa, haukkui muiden seurueessa olevien puolisot toinen toisilleen ja kaikille muillekin, kaikkien työpaikat kelvottomiksi ja puheet tyhmiksi. Kun joku alkoi puolustautua, siitä syntyi riitaa. Kaikki tapaamiset, joissa oli alkoholia, päättyivät enemmän tai vähemmän katastrofiin. Eksän mielestä sen vuoksi, että tapaamamme ihmiset olivat niin läpeensä typeriä, ettei heitä kerta kaikkiaan kestänyt selvin päin eikä hän voinut olla sanomatta mielipidettään heistä. Pitihän ihmisten tietää mitä ovat. Ei ollut hänen vikansa, jos ihmiset eivät kestä kuulla itsestään totuutta. Välttääkseen riitoja yhteisissä illanistujaisissa, moni puolusti itseään melko vaimeasti ja otti minuun yhteyttä jälkeenpäin tai kuulin joskus aikojen päästä sattumalta, miten Eksäni oli pahoittanut mieliä.

Ystäväpiiri kutistui – siis minun, hänellä ei hyviä ystäviä ollutkaan.

Miten se tämmöiseksi muuttui, kun meidät oli vihitty. Kaikkien bileiden jälkeen meni paljon aikaa ja voimia asioiden selvittämiseen. Omiin ystäviini ja välien säilyttämiseen paneuduin enemmän, Eksän piti hoitaa ainut hänen tuttavapariskuntansa, mutta lupauksista huolimatta taisi jäädä pelkäksi teoriaksi. Monia anteeksipyyntökukkapuskia lähti. Tai luulin, että lähti. Eksä halusi aina yksin kukkakioskille lähettämään kukat, nyt paljon, paljon myöhemmin on selvinnyt, ettei niistä yksikään tainnut oikeasti lähteä, vaikka kotiin tullessaan Eksä sanoi aina, että anteeksipyyntö on hoidettu ja olo on helpottunut. 

Ystäväni ja sukulaiseni ilmoittivat yksi toisensa jälkeen, että tervetuloa seuraan, mutta vain silloin, kun tarjolla ei ole mitään kahvia väkevämpää. Lopulta kyläkutsuja tuli vain ihan lähimmiltä sukulaisilta ja heiltäkin lähinnä perhejuhliin.

Sen lisäksi, että järjestään kaikki tapaamamme henkilöt olivat tyhmiä, rumia, liian kehnoissa töissä ja mitä kaikkea jouduinkin heistä kuulemaan, niin joka vierailun jälkeen Eksän vatsa oli todella kipeä koko kotimatkan. Lapsena äiti oli laittanut kylmiä hauteita vatsalle, mutta minä en tehnyt edes sitä. Siis autossa, kun hän ajoi. Eksä ei ymmärtänyt, miksi kaikki yrittivät myrkyttää hänet! Eihän se hirvittävä kipu ja ripuli voinut mistään muusta tulla. Kotiin päästyä kivut loppuivat välittömästi. Oli kyseessä kumman tahansa suku vanhemmat mukaan lukien ja ystävät, niin kaikki yrittivät myrkyttää hänet. Oli kotimatka pitkä tai lyhyt, niin koko matkan jouduin kuuntelemaan sitä samaa. Alussa yritin vakuutella, ettei niin ole, kellään ei ole mitään syytä ripotella tappavia myrkkyjä hänen ruokiinsa. Vähitellen aloin kimpaantua noihin toistuviin myrkytysjuttuihin, nojailin pelkääjänpaikan selkänojaan ja koitin keskittyä johonkin muuhun. Syytökset vaihtuivat siihen, etten kuunnellut. Totta. En jaksanut enää. Olin siis muuttunut välinpitämättömäksi ja minulle oli yhdentekevää, jos joku olisi onnistunut tappamaan hänet. Ei pidä paikkaansa vakuutteluja, mutta totta puhuakseni - joinakin kyynisinä hetkinä ajattelin, että myrkytettynä Eksä olisi ainakin hiljaa.

Tätäkö olin halunnut! En todellakaan. Rakkauden voima menetti merkitystään kovaa vauhtia.

Eksä jäi töiden jälkeen pyörimään kuppiloihin yhä useammin. Olihan hän käynyt niissä seurusteluaikanakin, mutta samassa kaupungissa asuessamme kuitenkin aina kodin kautta tai edes ilmoittanut jäävänsä kaupungille. Hänellä oli yksi melko pahasti alkoholisoitunut kaveri, samassa jamassako sitä kohta oltaisiin meilläkin. Sattumalta selvisi, etteivät he viettäneet iltojaan yhdessä kuin ani harvoin. Jonakin yönä Eksältä lipsahti, että hän kävi ulkona yhden entisen tyttöystävän kanssa. Juttelemassa, kun minä olinkin osoittautunut lopulta vain tyhmäksi kanaksi, jonka kanssa ei voinut puhua mistään. Olin niin tyhmä, että jopa luin hänen äitinsä tuomia naistenlehtiä. Niidenkin toinen toistaan joutavammista jutuista olisin voinut vain sivistyä, mutta luinkin niin hitaasti, että luultavasti jouduin tavaamaan ja taisi sekin olla niin rankkaa, ettei aivokapasiteettini riittänyt enää edes tyhjänpäiväisyyksien omaksumiseen.

Kiivaita keskusteluja, riitoja, tyhjiä lupauksia. Puolustelin itseäni. Sanani tuntuivat hanhen selkään heitetyltä vedeltä, menivät perille, mutta mikään ei läpäissyt pintaa. 

Aloin miettiä juomista yhä enemmän. Korvissa kaikuivat molempien vanhempien varoitukset. En saisi luottaa siinä rakkauden parantavaan voimaan. Aloin uskoa siihen itsekin. Tämä mies halusi avioon kanssani, että hankkisimme lapsia. Mutta olisiko hänestä isäksi. Olin melkein kolmenkymmenen, biologinen kello tikitti kiivaasti. Mitä olin elämältä halunnut – rakastavan miehen ja monta lasta. Monta lasta!!! Rakkautta oli riittänyt seurusteluajan, sitä oli edelleen. Mutta oliko se oikeaa rakkautta. Olinko tehnyt liian hätiköidyn päätöksen. Oliko biologinen kello tikittänyt järjen voimattomaksi. Olin palavasti rakastunut, mutta oliko Eksä rakastunut minuun. Monina päivinä tunsin itseni palvotuksi kuningattareksi, mutta useimmiten ilman varoituksia olinkin jotain, jonka voi polkea jalkoihinsa kuin vanhan rievun. Kestäisinkö niin suuria ristiriitoja. Etenkin appivanhempien varoitukset kiersivät kehää ajatuksissani. Olin menettänyt luottamukseni rakkauden voimaan, tuoreeseen aviomieheeni ja parisuhteeseen. Toisaalta halusin näyttää, että selviän, että valintani ei ollut väärä. Kellään ei ollut oikeutta tuhota liittoani jo ennakkoon. Ei siltikään, vaikka yhä useammin tunsi, että varoittajat olivat olleet oikeassa. Halusin näyttää, että selviän!

Yhtenä hyvänä päivänä otin asian Eksän kanssa puheeksi. Mitä olemme, miten meidän käy. Miksi minusta tuli meidät yhteen vihkimällä tyhmä saapas. Olisiko parempi erota. Erota! Jos menisin noilla argumenteilla vaatimaan eroa itselleni, niin tuomarithan kuolisivat nauruun.

Meidänhän piti hankkia lapsiakin, mutta tilanne taisi vihkimällä muuttua vähän liikaa. Lapsia! Ei ikinä, ei ikinä Eksän perheeseen! Hän ei voi sietää lapsia, kitiseviä räkäisiä olioita. Missään olosuhteissa hän ei haluaisi moisia pyörimään jalkoihinsa ja rajoittamaan elämäänsä. Mutta nimenomaan lasten hankinnan vuoksihan hän oli halunnut vihille. Kun minä olisin halunnut jatkaa avoliitossa, eikä se hänestä ollut riittävää sitoutumista, niin hän keksi, että lapsilla hän saisi minut vastaamaan ”tahdon”. Minulla oli niin paha ja ahdistunut olo, että oli vaikea hengittää. Lähdin kävelemään. Yksin. Ensimmäisen kerran en halunnut mukaan miestä enkä koiraa.