Työkuukaudet kuluivat nopeasti. Menin perhepäivähoitajakurssille, vaikka anoppi olikin melko kauhuissaan siitä, että Esikoinen olisi joka viikko kaksi iltaa isänsä kanssa. Kyllä minuakin huoletti, mutta isä osasi hoitaa lastaan jos halusi. Aina ei halunnut. Itkua hän ei sietänyt ollenkaan, se pelotti. Hänen mielestään se oli lapsen taholta hänen tahallista ärsyttämistään ja kiusantekoa.
Toinen odotus oli helpompaa kuin ensimmäinen. Emme ehtineet keskittyä siihen niin paljon, kun esikoinen vaati oman huomionsa ja lisäsi ohjelmaa elämäämme.
Töihin olin sanonut, että jään kokonaan pois, enkä enää palaa toisen lapsen synnyttyä töihin. Pomohan ei siitä pitänyt ja näytti sen töissä syrjimisenä ja ohikatsomisina päivittäin. Sekin rasitti ja apeutti mieltä.
Iltaisin oli usein käsittämätön paha olo, jolle en keksinyt syytä. Laitoin sen väsymyksen piikkiin. Reilun vuoden sisään kaksi vauvaa. Olin niin onnellinen ensimmäisestä pienestä tuhisijasta, joka muuttui päivittäin ja oppi uusia asioita. Eksä kyseenalaisti vauvan hoitoani kaiken aikaa, mutta luulin osaavani olla välittämättä siitä. Olin niin varma siitä, että olin oikeassa. Äidin ja neuvolan ohjeet, oma maalaisjärki, niiden pohjalta se, mikä parhaalta ja oikeimmalta tuntui. Alitajuntaan kait kuitenkin jäi kalvamaan epäilys, joka aiheutti pahaa oloa.
Toinen lapsi syntyi ja tuntui hymyillään valloittavan koko suvun. Esikoinen oli vähän mustasukkainen, mutta päivät sujuivat lasten kanssa oikein mukavasti. Anoppi piipahti päivittäin pukemassa Esikoisen ulkoilua varten. Samalla juttelimme ummet ja lammet, ystävystyimme. Eksälle se ei sopinut ja anopin kanssa opimme aika pian peittämään käyntien jäljet enkä iltaisin iloinnut näkyvästi, että mummu on kiinnostunut lastenlastensa kasvamisesta.
Eksän mustasukkaisuus toista lasta kohtaan ei ollut yhtä voimakasta kuin ensimmäistä kohtaan. Elämä ei silti ollut helppoa. Joskus jäi jokin kotityö tekemättä, jokin lelu korjaamatta tai muuta vastaavaa. Ikkunoitakaan en jaksanut tai ehtinyt pestä joka viikko, kodin sentään, vaikka välillä olikin vaikeuksia löytää lastenhoidolta jokin rako, jolloin sain vietyä matot pihalle. Ne olivat huonoja asioita ja niistä minua ”koulutettiin” ilkein lausein tämän tästä. Kaikki piti kuitenkin olla tiptop, kun Eksä saapui töistä epämääräisiin aikoihin. Joskus neljältä, joskus muutaman tunnin myöhemmin. Ruoka piti olla vastavalmistunutta ja lasten hiljaa ja iloisia. Sattumalta joskus meni ihan nappiin, mutta aika usein ei.
Välillä Eksä kiukutteli ja itki. Töissä oli tapahtunut jotain? Ei. Kotona? Ei. Koitin selvitellä syitä, lohduttaa, mutta se vain pahensi asiaa. Tilanteet loppuivat aina kiivaaseen purkaukseen, etten naisena osaa auttaa häntä eikä hänen paha olonsa oikeastaan edes kuulu minulle ja kun en kerta osaa auttaa, niin ennemmin tai myöhemmin hän kyllä selviää pahasta olostaan ihan ilman minuakin.
Viikonlopun illat kuluivat vahvassa humalassa, toisinaan joku ilta viikollakin, seuraavat päivät kuluivat hiljaisina krapulassa. Humalan kuuli koko talo, kun stereot soivat täysillä Eksän sammumiseen asti. Krapulapäivinä pienetkin äänet olivat liian kovia hänen kuultavikseen. Juomisen syy oli aina minussa. Joskus kuulin, että ennakoivastikin – ennen kuin olimme edes tutustuneet. Puheet olivat välillä niin absurdeja, ettei ollut vaikea päätellä jollakulla olevan todellisuudentaju hakoteillä.
En ymmärtänyt vielä vuosiin, että avioliittoomme ongelma ei ollut pelkästään minussa, vaikka siitä kuulinkin päivittäin. Eniten elämäämme haittasi aviomies, joka osalta tunne-elämäänsä oli jäänyt alle kolmivuotiaan tasolle.
Ihmisen omnipotenssi – kaikkivoipaisuus on suurimmillaan vuoden puolentoista iässä ja alkaa noin kolmivuotiaana hävitä. Sen tilalle kehittyy todellisuudentaju. Narsisteilla omnipatia jää valtaan. Seikka, joka ei näy päällepäin ja harvoin tulee esiin lyhyissä tapaamisissa. He ovat charmikkaita, luotettavia ja vaikuttavat useimmiten älykkäiltä.
Eksä sai elämän tuntumaan siltä, että hän on kokemallemme arjelle turvakuori pahaa maailmaa vastaan. Sen kuoren sisällä hän toisaalta nosti minut jalustalle ja toisaalla nakersi jatkuvasti pienemmäksi. Lapset kuluttivat voimia, ja aloin vähitellen olla vastustuskyvytön kaikelle sille, joka imi minua tyhjäksi. Eksä sai koko ajan lisää nujerrusvaltaa.
