Jos koetin lohduttaa Eksän pahaa oloa, hän alkoi hokea, etten voi ymmärtää. Yritin saada häntä avautumaan harmiensa syistä, mutta ”ei nyt, et ymmärrä, joskus sit puhun kaiken”. Aikansa sätittyään ja moitittuaan, etten ymmärrä, Eksä nousi ylös, vaihtoi paikkaa ja sanoi, selviävänsä yksin, kun ei minusta ole lohduttajaksi. Hänen pitää aina selvitä yksin, mutta hänhän on vahva ja pärjää.
En siis osannut lohduttaa. Ei kukaan muukaan. Paitsi yksi nainen. Kuka hän oli ja oliko häntä koskaan ollut olemassakaan, ei varmistunut koskaan. Vai oliko hän sama nainen, jonka lapsen tarpeisiin Eksä lainasi välillä minultakin rahaa (kunnes tarve selvisi). Oliko Eksällä yhteinen lapsi jonkun muun kuin minun kanssa? Kysyin sitä suoraan, vastaus oli pitkä ja sekava ja niin ympäripyöreä, etten saanut asiasta selkoa. En silloin enkä myöhemminkään.
Yritin saada Eksää puhumaan muustakin kuin työstä – ihan kuten seurusteluaikana. Vai puhuimmeko me silloin. Ne alussa esiin tulleet asiat hän oli tyrmännyt jo moneen kertaan. Valheita? No, ei! Hän vain oli muuttanut mielipiteitään tai olin ollut tyhmä, kun olin ottanut tosissani hänen ääneen testaamiaan ajatuksia.
Olimmeko me oikeasti puhuneet seurusteluaikana. Kulttuurista, politiikasta, harrastuksista. Avioliitosta, lapsista, uskollisuudesta. Omista tunteistamme, siitä miten asiat koimme ja mitä halusimme. Olimme ja emme. Olimme puhuneet paljon, mutta oliko sanoilla ollut sisältöä. Oli kulttuurissa, politiikassa ja monessa muussa. Kun aloin sitä tarkemminmiettiä, niin itse olin ollut avoin kirja, mutta Eksä ei ollut omaa sisintään avannut. Hän oli kuin pronssipatsas, tyhjä kuori. Hän imi minusta kaiken eikä tuntunut koskaan saavan tarpeekseen. Tilaisuuden tullen hän käytti lyömäaseenaan sitä minkä olin kertonut. Mitä enemmän sillä sai sivallettua tunteitani tai itsetuntoani, sitä enemmän Eksä innostui. Kun pahoitin mieleni, hän manipuloi kerta toisensa jälkeen minut uskomaan, että olin ymmärtänyt väärin, mielikuvissani liioitellut sanottua tai olin keksinyt koko jutun mustamaalatakseni häntä.
Kerta toisensa jälkeen hän puhui itsensä valkoiseksi ja minut mustaksi ja koitti sen jälkeen lohdutella, että minullekin tulisi hyvä olo. Ei haitannut, vaikka olin taas mokannut koko jutun. Sain anteeksi, vaikka en ollut älynnytkään sitä pyytää. ???
Palasin töihin ja ilmoitin samalla jääväni kohta uudestaan äitiyslomalle ja sen jälkeen kokonaan kotiin. Maisemakonttorissa puhelut kuuluvat, vaikka kuinka yrittäisi puhua hiljaa tai kierrellä asioita kautta rantain. Toisella puolellani oli vanhan miehen työpöytä ja toisella nuoren. Aika ajoin jompikumpi kysyi, onko tuoreessa liitossani kaikki kohdallaan. Joo, on. Oli mitä oli, mitä se heille kuului! Ehkä olisin suhtautunut toisin, jos pöytänaapurit olisivat olleet naisia.
Olin miesvaltaisessa työpaikassa, tein töitä enimmäkseen miesparin kanssa, mutta kotona en voinut sanoa sanallakaan siitä, mitä heidän kanssaan oli ollut. Eksä halusi tietää päivistäni, mutta oli hyvin mustasukkainen. Jos vahingossa mainitsin miestyökaverin nimen, se merkitsi aina sitä, että minulla oli suhde hänen kanssaan tai ainakin haaveilin semmoisesta. Miksi muuten olisin ollut niin innoissani. ??? En ymmärtänyt.
Opin välttelemään työaiheita tai jos puhuin jotakin, vaihdoin työpariksi puheissa naisen, joka aloitti firmassa samana päivänä, kun palasin äitiyslomalta. Tunsin huonoa omaatuntoa, vaikka oikeastikin tein joitakin töitä kyseessä olevan naisen kanssa. Onneksi en olisi kauan töissä!
Esikoinen sai hoitopaikan samasta talosta, perhepäivähoitajalla – ylimääräisenä ja tilapäisenä. Paikka oli valmiiksi tuttu ja hän viihtyi siellä mainiosti alusta asti. Päiväni rutinoituivat töihin ja kotiin. Eksä jäi iltaisin pakollisiin edustusmenoihinsa ja joi perjantait ja lauantait kotona, yhä useammin arki-iltaisinkin. Toimittajan pitää juoda pää täyteen ja pukeutua huonosti, että vaikuttaa uskottavalta.
Eksä sinkoili lattiasta kattoon ja takaisin, mutta ei juuri koskaan mitään siltä väliltä. Hän ei sietänyt tavallista, rauhallista arkea.
Lapsen itku hermostutti Eksää. Siitä, paljonko itkua oli, olimme varsin eri mieltä. Varsinkin öisin yritin nousta nopeasti rauhottelemaan. Eksä ei noussut, mutta alkoi sättiä minua melkein heti itkun alettua. Torkahteli ja sätti. Vaikka lapsen kanssa jo nukuimme, mutta Eksä säpsähti unestaan, hän saattoi herättää minut jatkaakseen sättimistä itkuista ja huonosta hoitamisesta.
Eksä kylvetti Esikoista ja halusi vaihtaa vaippoja, luki ja leikki. Jonkun vaipanvaihdon yhteydessä Esikoinen alkoi huutaa täyttä kurkkua. Kun kysyin mikä hätänä, Eksä sanoi, ettei tiedä, lapsi vain alkoi huutaa. Tuliko taas kolhituksi? Ei, hän nyt ei tekisi pahaa kärpäsellekään! Kuinka voin semmoista kuvitellakaan! Ilkeä minä. Sillä kertaa sain syliini melko hankalan rauhoitettavan. Nukkumaan laittaessa selvisi itkun syy. Esikoisen olkapäässä oli isänsä verestävät hampaanjäljet. Ensin Eksä kielsi purreensa, mutta lopulta tunnusti, että lapsi oli pyllypesussa saanut jalkansa lavuaariin Ja hermohan siinä meni… Ääk… Ei voisi olla totta!
Aamulla puin lapselle kokohaalarin, että jäljet näkyvät ja minulla olisi todistaja, jos alkaa vastaavaa olla enemmän. Hoitaja ei aluksi uskonut, kun vastasin hänen kysymykseensä jälkien aiheuttajasta. Olin myös saanut neuvon, että kuvaan kaikki isän lapselleen tai minulle aiheuttamat jäljet. Hankalaa, kun ei ollut vielä digikameroita eikä asuntomme lähellä ollut paikkaa, jossa olisin kehittänyt kuvat. Eksä halusi viedä ja hakea filmit, hän poisti aina osan kuvista. Työkuvia, epäonnistuneita… milloin mitäkin. Pelkäsin, että salaa ottamani ja kehittämäni kuvat löytyvät. Minua inhotti salailu!
